— Kas, Eeva-muori huiskuttaa huiviaan rannalla! huudahti Selma herättäen heidät haaveilusta ja he rupesivat kaikin huiskuttamaan hänelle vastaan.
Oi sitä vanhusta! Siellä hän seisoi sunnuntaiasussaan — hän oli siis pukeutunut tulokasten tähden — huivin oli hän temmannut harmailta hapsiltaan huiskuttaakseen heille. Mutta mistä oli hän ottanut sen ylevän ryhdin, sen hienostuneen olotavan, joka jo kaukaa katsoen näytti olevan hänelle ominainen?
He olivat jo aivan lähellä rantaa ja oi, kuinka paljon lempeyttä säteili heitä vastaan vanhan mummon kurttuisista kasvoista, joista katseli lapsen viattomat silmät!
Vilpitön oli se ilo ja ystävyys, jolla tervehdykset lausuttiin pitkän erossaolon jälkeen. Mutta ennenkun lähdettiin nousemaan majaa kohden, piti kolminaisliiton uudistaa lapsuutensa muistoja kaalaamalla kirkkaassa vedessä hiekkarannikolla. Valkea hiekka oli käynyt hienoille aalloille — siinä oli illan laine lepattanut, siihen väsähtänyt, siihen vaimentunut, ja siinä se nukkui vieläkin nähden unta rantaäyrään kukkasista.
He istuivat pihassa tuomen alla.
— Tiesipä tuomikin milloin piti kukkaan puhjeta, eilen se vielä uinaili umpuissaan — sanoi Eeva-muori mielihyvällä katsellen kukkeata ihmisryhmää, joka hänen mielestään niin hyvin sopi yhteen kukkivan tuomen kanssa.
— Nyt, nyt kukkii tuomi, huomenna taivaan tuulet jo karistavat maahan sen hempeyden — lausui ukko miettiväisen näköisenä. Nuoret ymmärsivät niin hyvin mitä hän tarkoitti, hän oli pannut erityisen painon jokaiselle sanalle ja hänen silmänsä näyttivät katselevan jonnekkin kauvas.
— Et usko kevättä viehkeää, et muotoa ihaninta, sun henkes ainaista ikävää ei tyydytä paljas pinta. Sä katsot luotujen juurehen, sä uskot henkehen suurehen ja palvelet korkehinta. —
hyräili hän itsekseen.
He arvasivat että ukko itse oli sepittänyt säkeet ja että hän niissä lauloi oman henkensä ainaisesta ikävästä. Sitä he eivät milloinkaan ennen olleet tulleet ajatelleeksi ja se antoi heille aihetta paljoon aprikoimiseen.