Ukon täytyi tälläkin kertaa kertoa heille se sama tarina, jonka he olivat kuulleet jo monasti ennen, nimittäin kertomus siitä kuinka hän ensin oli löytänyt tämän mökkinsä paikan, kuinka hän samottuaan soita ja maita kontti selässä, kirves olalla eräänä syyskesän iltana ensikerran oli seisonut juuri siinä paikassa, missä mökki nyt sijaitsi. Siinä oli heti tuntunut niin tutunomaiselta, puut olivat tuntuneet puhuvan hänelle, jylhät rannat siinä sivuilla tuntuivat kohonneen niin korkeiksi suojellakseen sitä matalampaa rantaa ja kuu oli juuri luonut lempeätä valoaan yksinäisen metsäjärven rauhalliseen pintaan. Hänen päätöksensä oli heti ollut valmis. Tuossa tuokiossa oli kontti ollut kuusen juurella ja kirves lennättelemässä lastuja harmaan hongan kyljestä. Piti heti kaataa yksi sen paikan entisistä haltijoista ikäänkuin voitonmerkiksi.

— Minä olin nuori silloin — sanoi ukko — oikaisten kumarata selkäänsä — veret poltti suonissa ja käsivarsi halusi taistelua.

— Sinusta olisi pitänyt tulla sotamies — oli isälläni tapana sanoa. Ja itse uskoin, että olisin jaksanut taistella vaikka koko maailmaa vastaan.

Ei milloinkaan voisi hän unhottaa, millä jyminällä ja pauhulla se vanha honka kaatui siihen hänen kirveensä iskuista. Kaatuessaan murskasi se monta pienempää puuta, ja kun sen lakkapää latva vaipui maahan ja tyvi kirposi kannosta, oli kuulunut kuin huokaus, haikea ja syvä, ja kaiun kantamana palasi se huokaus takaisin tuhansina huokauksina, sillä koko seutu tuntui yhtyneen siihen. Siitä nuoresta miehestä oli tuntunut melkein siltä kuin hän olisi tehnyt jonkun ilkityön, mutta vanhasta hongasta tuli sittemmin kolme vankkaa hirttä hänen tupansa seinään.

Kaadettuaan puun oli hän käynyt pitkälleen sen viereen, mätäs päänsä alla. Hän oli heti ollut kuin omalla pohjalla, melkein kuin omassa tuvassaan, sillä hän oli varma asiastaan — isäntä oli antanut hänelle luvan valita minkä paikan tahansa sillä alueella torpanmaaksi. Hänellä oli ollut aikomus nukahtaa siinä yösydäntä, mutta uni pakeni häntä. Mielikuvitus teki joutuisaa työtään, loihti esiin olemattomia kuutamoyössä. Siinä kohosi uuden asunnon valkeat seinät, katto kaartui, räystäs remusi, ikkuna iloitsi, savu hulmusi uuninpiipusta. Vieressä vihersi pellon sarka. Vilja aaltoili tuulessa, tähkäpäät paisuivat — se oli kaikki hänen, hänen omaansa, hänen hikensä ja vaivansa hedelmää. Voima paisutti hänen käsivarttaan, teki mieli hypätä pystyyn ja aloittaa heti.

Silloin kuului kimakka vihellys, kuului toinen, kuului kolmas. Vuoriko sieltä lähti vierimään hänen päällensä, vai peikkonsako se vain lähetti pelottelemaan yksinäistä uinailijaa? Maa vapisi hänen allaan, tanner tömisi, kalliot kumisivat. Sitten kuului selvät askeleet ja totisesti, ne lähenivät häntä. Ne tulivat suoraa päätä häntä kohden, ne olivat jo aivan lähellä. Hän oli aina ollut rohkea ja uljas, mutta veri tuntui jäähtyvän hänen suonissaan, kun puitten välistä irvisteli häntä vastaan hirviö sellainen, jonka vertaista hän ei ollut nähnyt, vai liekö se vasta ollut sen varjo, kuutamon suurentama. Hän hapuili kirvestään, mutta ei löytänyt. Täytyi heittäytyä pitkälleen ja tekeytyä kuolleeksi. Hän kuuli nyt sen temmeltävän aivan vierellään. Se oli täydessä raivossa: hihkasi ja paukutteli yhteen kämmeniä, kieritteli kiviä ja katkoi puita, tömisti maata jaloillaan ja karjui niin että metsä raikui. Nuori mies makasi suullaan ja koetti pidättää hengitystään. Ei aikaakaan niin hän tunsi karvaisen kuonon niskassaan. Se huohotti kuumaa hengitystä. Se nuuski tarkoin niskan ja pään, hartiat, koko selkäpuolen ja jalat. Se koetti kuonollaan kääntää sitä kuollutta miestä, mutta luopui yrityksestään — mitäpä kuolleesta, se ei ole vaarallinen vihamies. Nähtävästi oli se kuullut hongan kaatumisen ja tullut ottamaan selvää uudesta naapuristaan, kenties taistellakseen sen kanssa elämästä ja kuolemasta.

Nuori mies hengitti taas. Hän eli siis todellakin vielä. Hirviö alkoi poistua. Hän katsoi sitä varovaisesti näreen takaa. Nyt se oli hänen konttinsa kimpussa. Tutki sen tarkoin sisältä ja päältä, piteli kämmenissään, heitti ilmaan ja otti kiinni kuin pallon. Reikäleipä kieri maahan kontista. Sen se sieppasi suuhunsa ja lähti leipä hampaissa lönkyttämään sinnepäin mistä oli tullutkin, mutta nähtävästi paljon leppyisempänä kuin tullessaan.

Viisainta olisi ehkä ollut nousta heti ja livistää tiehensä peikkojen pesästä, mutta kuin taikaiskun lyömänä, kuin salaisen voiman pitelemänä täytyi hänen jäädä siihen pitkälleen koko yöksi. Hänen täytyi jäädä siihen katselemaan kuinka kuu tyynesti teki kaartaan tummalla laella, kuinka tähti toisensa perästä viritti valonsa yön taivaalle, aamun sarastaessa sammuakseen suuremman valon tieltä. Hänen täytyi jäädä siihen vavistakseen itseänsä voimakkaamman edessä, sillä se yö oli hänen elämänsä merkillisin.

Metsän takaisesta suosta tuli yön kylmät usvat hiiviskellen. Ne asettuivat puitten oksiin riippumaan, ne paneutuivat kerros kerrokselta paksuna peitteenä järven pinnalle, ne laskivat kylmän liepeensä nuoren miehen polttaville ohimoille, ne ahdistivat hänen rintaansa kuin painajainen ja sulkivat häneltä tien tähtitaivaaseen. Missä oli nyt hänen käsivarttensa suuri voima? Sinä yönä hänelle selvisi, että se maa, jonka päällä hän makasi, oli se taistelutanner, jolla hänen sotaiset urostyönsä olivat suoritettavat, että hänen siinä oli saatava voitto voimakkaista vihollisista tai kunnialla kaaduttava.

Yhä raskaampina lankesivat yön usvat, vuorten onkalot kaikuivat huuhkainten huutoa ja petojen temmellystä, mutta hän ei kuunnellut niitä. Se tuska, joka väänteli hänen kasvonsa piirteitä ja tärisytti koko hänen ruumistaan, oli sisällistä laatua. Nuori mies taisteli sinä yönä ensimmäistä kertaa Jumalansa kanssa.