Ja aamun sarastaessa, kun usvat hälvenivät ja tie tähtitaivaaseen taas oli avoinna, teki hän sotilasvalansa. Hän teki sen vapaasta tahdosta, kenenkään vaatimatta. Hän teki sen vain itselleen ja sille, jonka hän tunsi olevan ihmistä voimakkaamman. Hän teki sen kädet ristissä rinnallaan ja katse tähdättynä aamun koita kohden. — —
Sitten meni hän laskemaan mökkinsä perustusta. — Sen nuoren miehen palvelusaika on jo kohta päättynyt eikä hän tiedä onko hän aina jaksanut pysyä uskollisena lupaukselleen.
Ukko oli puhunut tyynesti ja hitaasti ja omituinen kirkastettu ilme kasvoissaan. He eivät ennen olleet nähneet häntä sellaisena. Eivätkä he myöskään ennen olleet kuulleet sen merkillisen yön loppukohtausta. Ukko oli ehkä tähän asti pitänyt heitä liian lapsellisina ymmärtämään sitä. Kertomus oli aina ennen päättynyt siihen, kun karhu lähti lönkyttämään pois reikäleipä suussa ja silloin he kaikin olivat vetäneet helpotuksen henkäyksen, sillä jokainen heistä oli tuntenut sen karvaisen kuonon niskassaan.
Punastuen tunnusti Eeva nyt, että hän isoon tyttöön asti oli luullut siinä puhutun todellisesta vuoren peikosta, ukko kun ei milloinkaan ollut maininnut petoa oikealta nimeltään. — —
— Kuinkas kauppaneuvos ja rouva voivat? — uteli ukko — en ole jaksanut käydä kaupungissa koko talvena.
— Kas kun unohdin aivan — sanoi Eeva — hyvin paljon terveisiä heiltä. Isä sanoo oikein kaivanneensa teitä talven kuluessa, tiedättehän että kuulutte hänen ystäviinsä. Ja äiti vakuutti etteivät viime talviset matikat maistuneet suolta eikä maalta, kun eivät olleet kotoisin teidän apajoistanne.
— Sielläpä ne on matikat ja muut minulta onnekseen elelleet Hietajärven jäitten alla, mutta ovatpahan sitten sitä suurempia ensi talvena.
— Ja äiti käski vieläkin kiittämään teitä puuvillakankaasta, joka on hänen ihastuksensa — sanoi Eeva kääntyen mummoon — ja siihen kiitokseen minäkin yhdyn. Äiti sanoo teitä hovikankurikseen. Nähkääs vain uutta pukuani, tunnettehan oman käsialanne. En viihdy missään niin hyvin kuin tässä.
Ja hän heilahtihe ympäriinsä mummon edessä vaaleansinisessä kotileningissään, jonka alta hento vartalo näytti vieläkin nuorteammalta kuin muuten.
— Onpahan kuin tuossa — naurahti mummo — nyt sopisi kenties sanoa: varsi se vaatteen kaunistaa.