Heillä oli niin paljon puheltavaa Eeva-muorin kanssa ja niin paljon katselemista siinä ylt'ympärillä. Kaikki oli niin tuttua lapsuuden ajoista asti ja kaikki oli niin ihmeellisesti ennallaan ja kuitenkin oli siinä joka kerran oma viehättävä uutuutensa. Se oli erityinen pieni, runollinen maailmansa, ikäänkuin erillään kaikesta muusta. Mikä siinä sitten oli erikoisempaa kuin muualla, sitä he eivät voineet selittää. Se vain oli varma, että nurmi siinä pienessä pihamaassa tuntui vihannammalta kuin muualla, tuomenterttu valkeammalta ja taivas siltä kohden kuulakammalta. Oli kuin joka esine, joka puu olisi puhunut ihmiskorvalle tajuttavaa kieltä. Halkopino vajan pielessä laski leikkiä lastukkaan kanssa viimevuotisista lumista, joita he kumpikin kauvan olivat salaa säilyttäneet allaan, mutta jotka nyt kuitenkin soljuivat viileinä virtoina maan kamaran alla kenenkään tietämättä. Lehmitarha maahan levitettyine lehvineen houkutteli istahtamaan aituukselle katselemaan mummon askareita. Ja ukon suorat pellonojat ilmaisivat oivallisesti tekijänsä luonteen. Juuri näin, ei mutkaa, ei koukkua, suoraan ja rehellisesti.
Eeva-muori uskoi heille että ne pellonojat olivat miltei ainoa asia, josta ukko tunsi ylpeyttä tässä maailmassa, ne ja syntyperä. —
Kolminaisliitto oli hajaantunut, mikä minnekkin. Väinö oli lähtenyt katiskaa kokemaan ukon kanssa.
Selma istui suuren koivun juurella lyöden arpaa saraheinillä. Hän oli niin syventynyt tehtäväänsä, että näytti kokonaan unohtaneen ympäristönsä.
Mutta Eeva oli hiipinyt tupaan. Kuinka kaikki sielläkin oli ennallaan. Lattiasta, laesta, joka sopesta hohti sama puhtaus kuin ennenkin. Valkaistu takkauuni hahlaimineen täytti oviloukon, leveät rahit kiersivät seiniä, perällä oli pöytä, istuimet ympärillä ja keskellä peräseinää oli tuvan merkillisin huonekalu, suuri, ukon oma tekemä seinäkello. Siihen kuului siniseksi maalattu kellokaappi, joka ylettyi katon rajasta lattiaan asti, ja valkea taulu. Kaapin etupuoleen oli maalattu keltaisia tähtiä ja kummallisia koukeroita ja siitä oli ukko kerran opettanut heille tähtitiedettä. Siinä oli aurinko keskellä, kaikki kiertotähdet ratoineen ympärillä, pohjantähti ja ridanseula, kukin määrätyllä etäisyydellään auringosta ja määrätyssä asennossa kunakin eri vuodenaikana. Ukko oli sanonut, että se kello osoitti ajan kulun yhtä tarkasti kuin aurinko, eikä sitä tarvinnut vetää kuin kerran viikossa.
Eeva-muori oli kerran uskonut heille suurena salaisuutena, että ukko saatuaan tämän kellon valmiiksi mietiskelee toista, jota ei tarvitsisi vetää milloinkaan, vaan joka kerran käymään pantuna kävisi seisahtumatta maailman loppuun asti. Eeva-muori oli luullut tietävänsä, että ukko mietiskelee sitä melkein aina. Se ainakin oli varma, että hän usein yölläkin nousee tekemään laskujaan eikä häntä silloin saa häiritä.
Ja tämä kello oli ukon mielestä siihen uuteen verrattuna vain pahanpäiväinen rämppä, ei paljon parempi lehmänkelloa.
Mutta Eevan mielestä tämä vanhakin oli sangen merkillinen kello. Sehän oli melkein kuin ihminen? Äskenkin, kun hän tuli tupaan, oli hän ollut tervehtimäisillään sitä aivan kuin ihmistä ja hän melkein odotti, että se alkaisi puhumaan.
Eikö se sitten puhunut? Eikö sen naksutus kuulunut lakkaamatta, öin päivin, kesin talvin, ja eivätkö ihmiset hyvin ymmärtäneet sen kieltä? — Pisara pisaralta, hetki hetkeltä yhä eteenpäin, ei seisahdusta, ei sulkua ja niin on oleva aina. Hetkien laskijat vain vaihtuvat, viipyvät hetkisen ja häipyvät pois kuin varjot, ja niin on oleva aina, ei seisahdusta ei sulkua.
Ja kun se sinikaappinen kello kokonaisen tunnin vaellettua pois ikuista tietään, korottaa äänensä ilmaistakseen sen ihmisille, kuinka lempeästi, kuinka hellävaraa soi sen ääni silloin, aivan kuin se säälisi ihmistenlapsia, jotka laskevat sen lyönnit.