Vai helähteleekö se kenties niin hellävaraa vain tässä tuvassa, jossa sen lyöntiä laskee kaksi vanhaa, joiden elämänhetket jo on helpot lukea. —
Kellosta siirtyvät hänen silmänsä ukon sorvuutuoliin ja mummon rukkiin, jotka oli siirretty uuninloukkoon odottamaan talven pitkiä puhteita. Hän sai niin selvänä eteensä sellaisen talvi-illan salomaan tuvassa. Sorvuutuoli surisee, lastut lentää, rukinpyörä hyrrää. He ovat reippaita kuin nuoret. Mitä se haittaa, että pyryilma kasvattaa korkeata kinosta seinän takana, että tuuli tuivertaa lehdetöntä koivua ja lyö sen jäisiä oksia ikkunaan, että metsää ja maata siinä ympärillä peittää pimento. Heidän lietensä tuli voisi valaista synkimmänkin yön ja kesän hengettäret ovat asettuneet heidän yksinäiseen majaansa.
Tuvassa oli kuitenkin esine, joka ensi käynnistä asti enin oli kiinnittänyt Eevan huomion ja sen esineen tähden hän nytkin oli hiipinyt sinne yksin ja salaa saadakseen olla kahden sen kanssa ja kuitenkin oli hän heittänyt sen seurustelun viimeiseksi.
Vasemmalla sivuseinällä uunin ja suuren seinäkaapin välissä oli pieni komero, se oli ikäänkuin pieni pyhättö, johon vanhukset näkyivät keränneen ne tavaransa, jotka olivat heille rakkaimmat ja kalliimmat. Siinä oli ensinkin nelisnurkkainen pöytä, jolle oli asetettu monenmoista tavaraa. Muun muassa oli siinä kirjoitusneuvot — ukko oli jo ikämieheksi elettyään itse opetellut kirjoitustaidon. Sitten oli siinä kaikellaisia vanhoja muistoja, isien isiltä perittyjä, jotka hyvin olisivat puolustaneet paikkansa jonkun kansantieteellisen museon kokoelmissa. Siinä oli muun muassa monenmoisia kivikauden aseita ja työkauja, kummallisen näköisiä ruostuneita solkia ja muita metallikapineita, joilla kullakin oli oma historiansa. Siinä oli tulukset, joilla ukon isä vanhalle hyvälle tavalle uskollisena kuolemaansa asti oli iskenyt tulta piippuunsa, vaikka tulitikutkin lopulla hänen ikäänsä jo olivat käytännössä.
Pöydän vieressä oli hylly, jossa oli talon kirjasto. Se ei ollut suuren suuri, muutamia nidoksia vain, mutta niitä oli viljelty sitä ahkerammin. Siinä oli paitse raamattua ja useita muita hartauskirjoja, joista monet olivat sangen vanhoja, Kalevala ja Kanteletar, jotka niiden kerääjä itse oli lahjoittanut ukon isälle. Sillä häneltä hän oli saanut monta pitkää runoa, jotka jo olivat unohtuneet sen aikuiselta kansalta.
Mutta seinällä näitten tavarain yläpuolella riippui hirvensarven haarassa Suomen soitin kantele, ja sen eteen pysähtyi Eeva. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Eeva-muori oli saanut sen perinnöksi isoäidiltään, joka oli opettanut hänet soittamaankin sitä, ja hän taas oli perinyt sen äidiltään, joka aikoinaan oli ollut kuuluisa kanteleen soittaja. Niin se oli kulkenut tyttäreltä tyttärelle miespolvesta miespolveen, eikä kenkään tietänyt sen ikää ja tuntematon oli sen tekijä. Koppa oli vanhuuttaan mustunut. Kenties sen tumma väri myöskin oli muistona savupirttien seiniltä, joilla se entisaikoina oli riippunut. Mutta kielet olivat hohtavan kirkkaat ja helkkyivät hopealle, milloin Eeva-muorin sormet niitä koskettivat.
Mitä kaikkea se olisikaan voinut kertoa!
Eeva seurasi kanteleen vaiheita hämärässä muinaisuudessa. Hän kuuli sen soivan Sammon sodasta voittajana palaavain riemullisella retkellä, hän kuuli sen helkkyvän Pohjolan häissä, karkelon käydessä sileällä sillalla ja Väinämön laulun lakehen nousten. Taas itki sen kielet katoa neidon, kuoloa kovaa ihanan immen.
Niin, se oli soittanut surussa ja ilossa, se mustunut kannel.
Pohjolan kesäöinä oli sen helkettä kaikuneet lempeät lehdot ja hongikot jylhät. Ja kun se talvi-illan iloksi oli viritetty soimaan ihmisten asunnossa, oli savupirtin seinä kasvanut korkeammaksi, laki kohonnut ja lattia laajennut.