Kuinka paljon se olisikaan voinut kertoa!
Hän katseli sitä yhä, väsymättömästi ja hartaasti. — Vaiti, eikö sen kieli värähtänyt? eikö kuulunut kuin hiljaista soiton helinää, ja kaihoa, kaihoa soi se sävel.
— Mitä kaihoat sinä vanha kannel? Kaihoatko nuoruuttasi, ammoin kadonnutta, jolloin koppasi vielä oli valkea? Loistoaikaasiko kaihoat, jolloin sinua riemusaatossa kannettiin juhlasta juhlaan, jolloin suuret sankarit sinua heijailivat voimakkailla käsivarsillaan ja ihanat immet koskettelivat kieliäsi?
— Oi, sinä vanha kannel! harvoin saat sinä enään kuulla oman äänesi. Vanhan mummon vapiseva käsi vain joskus liikuttelee kieliäsi, muuten olet mykkänä, sinä monikielinen!
— Ja kuitenkin voisit sinä vielä nostaa ilon ylimmilleen nuorten kisoissa, suurten sankarien povella voisit sinä vielä riemusta remahdella ja sun soittos voisi vielä helkkyä niin ihanasti, että sitä kummissaan kuuntelisi kaikki. Sillä sinä olet nuori ja siinä on sun mahtisi. Koppasi vain on mustennut, mutta soinnussasi asuu ikuisen kevään mahti, joka ei konsaan voi vanheta eikä kuolla. Ja sinä olet luotu soimaan murheessa ja ilossa. — Mutta sinä olet niin ääneti, niin ääneti!
Eeva kuvitteli siirtyneensä muutaman satasen vuotta taaksepäin ajassa. Hän tahtoi sen päivän olla vieraisilla muinaissuomalaisten luona, eikä mikään siinä ympäristössä häirinnyt hänen mielikuviaan. Ei edes sekään, kun Eeva-muori alkoi huikkailla kokoon vieraitaan päivällisaterialle, joka oli nautittava pihamaan varjokkaimmassa paikassa suuren pihlajapensaan suojassa. Siihen oli kannettu jykevä honkapöytä, joka oli peitetty hohtavan valkealla palttinaliinalla, mummon omaa tekoa. Jokaista varten oli puulautanen ja puulusikka. Ukon mielestä oli hyvä tulla omillaan toimeen. Kalamiehet olivat saaneet katiskasta suuren hauvin, ja siitä oli muori kodassa valmistanut oivallisen kalakeiton. Pöydällä oli vielä puhdasta rukiista leipää, vasta kirnuttua voita, suuri puinen viilikehlo, jonka laidasta itsekukin söi lusikallaan, sekä kaljahaarikka. Kaikki erinomaisen maukasta.
Ei auttanut mikään, isännän täytyi itsensä istua kunniapaikalle pöydän päähän, ja emäntä, joka vain olisi tahtonut sivulta katsella ja tarjoilla vierailleen, otettiin väkisin mukaan. Eeva myhäili itsekseen. Kaikkihan oli niinkuin ollakkin piti. Eikö kunnianarvoista ukkoa siinä pöydän päässä olisi voinut luulla miksi Kalevalan sankariksi tahansa! Hänkin oli nyt pukeutunut sunnuntai-asuunsa vierasten kunniaksi, joka seikka ihan liikutti nuoria.
— Täällä käy niin harvoin vieraita, varsinkaan kaupunkilaisia, että tuntuu oikein juhlalliselta — sanoi ukko halkaisten hauvin pään, jonka hän oli nostanut lautaselleen. Ei aikaakaan niin hän jo heilautteli pitkää leukaluuta näppiensä välissä ja laususkeli verkalleen:
"Kuss' on koppa kanteletta?
Hauvin suuren leukaluusta."
Eeva heläytti iloisen naurun. Sepä vasta oivallisesti kävi hänen ohjelmaansa! — Ja mummo siinä vieressä lempeine kasvoineen, joka itsensä unohtaen vain piti huolta muista, eikö hän ollut kaikkien äitien esikuva, sekä muinaisten että nykyisten. Mutta Eevan silmissä hän oli niitä muinaisia. Ja kun hän hitaasti huojutti vartaloaan edestakaisin, luuli Eeva hänen muistelevan jotain vanhaa runoa ja juuri olevan aikeessa ruveta laulamaan.