Ei puuttunut siinä puhetta pöytäkunnalta, laskettiin leikkiä ja toimettiin totisia. Pöydästä noustessa naureskeli mummo:
— Tämmöisiä herkkuja sitä näin metsämökissä vieraille tarjotaan.
— Herkkuja ne meistä todenperästä onkin — sanoi Selma.
— Eipä vain olekkaan hätää näitten herkkuin ääressä — sanoi ukko laskien leveän kämmenensä honkapöydän laidalle — mutta on sitä tältä pöydältä syöty petäjäistäkin.
— Se oli siihen aikaan, kun halla tuli metsän takaisesta suosta ja jääti joka tähkän heilimöivässä pellossa.
— Ja kun kontio joskus kaatoi ainoan lehmän — lisäsi mummo — niin ei ollut aina särpimestäkään tietoa.
Mutta ne olivat jo kaikki voitettuja aikoja, ja kaiketi olivat ne olleet tarpeen ajallaan, että he nyt sitä paremmin ymmärtäisivät antaa arvon hyville päiville. Niin vain, ei ollut heillä mitään valittamista.
Nuoret katselivat heitä liikutuksissaan. Siinähän heillä noissa vanhuksissa oli edessään ikäänkuin koko Suomen kansa — kovasti koeteltu, mutta lannistumaton, sitkeä kuin suopetäjä, aina yhtä uskollinen ja mieli täynnä vastaisuuden luottamusta.
Ja heidän siinä istuessaan tuumaillen menneitä ja tulevia, tuli kevätkäkönen lentää lekutellen ja istahti sen suuren koivun latvaan, joka kasvoi mökin nurkkauksella. Siinä alkoi se kukkua helkytellä sydämmensä pohjasta ja toinen käki vastasi sen kukuntaan toiselta rannalta, jostain sieltä lahden takaa.
— Osasipa taaskin mielipaikkaansa — sanoi ukko — sen varalta se siihen heitettiinkin.