Ja hän alkoi maanitella sitä vanhan runon sanoilla:
Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele, kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni, rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni!
Ja hän lisäsi samaan henkäykseen:
Vielä kukkuos käkönen kahden vanhan vierahille, yksinäisten ystäville, kuku ehjä elon onni, aamu armas, päivä kirkas, illan taivas tähtösihin — sulhot sorjat neitosille pojalle impi ihana!
Eikä Eevan mielikuvasta enään puuttunut mitään todellisuudessa. —
Iltapuoleen vei ukko vieraansa katsomaan suoviljelystään. Silloin hän oli oikein innostuksissaan. Sillä suuren metsäntakaisen suon kuivaaminen oli hänen mieliajatuksiaan.
— Nostaa hallan koko seutuun. Monta toukoa on tuhonnut, viljaa vienyt, säälittä ahmii nälkäiseen kitaansa, mutta sen valta on voitettavissa — puhui ukko heidän seistessään laajan suon reunalla, joka kasvoi matalaa mäntyä, vaivaiskoivua ja karhunsammalta.
— Mutta minkä sille yksi mies mahtaa? Sen kimpussa pitäisi olla kokonainen kirkkokansa. Kolmattakymmentä vuotta olen mynkinyt tätä kuin myyrä, ja alkaissani luulin ennen iltaa pääseväni laidasta laitaan. Päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot lankeevat raskaina, enkä ole vielä ennättänyt puolitiehenkään.
Mutta nuoret ihmettelivät sitä alaa, joka siinä oli valmiiksi ojitettuna, voisi sanoa kanavoituna, sillä leveinä kuin kanavat kulkivat ojat poikki suon leikellen sen suoriksi saroiksi ja ne olivat sangen syvät ja reunojaan myöten täynnä ruskeata suovettä. Saroilta oli puut kaadettu ja suuret juurakkeet väännetty maasta sekä kannettu rovioihin. Sammaleiset mättäät olivat kuivat kuin tuhka. Ei olisi tarvinnut muuta kuin antaa kulon kulkea, niin siinä olisi ollut valmis viljamaa. Mutta ukko ei joutanut katsahtamaan taakseen, hänen silmänsä tähysti suon toista laitaa, mutta loitolla oli se vielä ja vanhus alkoi aavistaa, että sinne hän ei ehtisi milloinkaan.
— Enemmän sitä pitäisi olla, en ole saanut aikaan enempää minä vähäväkinen. Saavat sitten jatkaa toiset nuoremmat. Sainpahan minäkin piirtää vähäpätöisen puumerkkini kotimaan kamaraan. Muuta en ole voinutkaan osaltani tehdä sen hyväksi, ja päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot tummeta.