— Ukko on kunnialla suorittanut päivätyönsä — sanoi Eeva ja loi häneen kiitollisen katseen — hän on piirtänyt kauniin puumerkin kotimaansa kamaraan.
Ja kolminaisliitto muisteli usein jälkeenkinpäin sitä kaunista päivätyötä, jonka ukko oli suorittanut. Hän oli tehnyt sen aivan hiljaa, nostamatta vähääkään melua ja hän oli antanut itsensä kokonaan alttiiksi. Hänen ponnistuksiaan oli katselleet ainoastaan korpikuuset ja suopetäjät. Ja kun hän kerran laskisi väsyneen päänsä viimeiseen lepoon, nousisivat unhotuksen kukat hänen haudalleen eikä jälkimaailma milloinkaan mainitsisi hänen nimeään. —
He istuivat taas pihamaalla majan edustalla ja katselivat kaiholla kuinka nopeasti aurinko teki kaartaan länttä kohden lyhentäen heidän viivyntäaikaansa. Sillä he olisivat tahtoneet jäädä sinne vaikka taloksi.
— Tämä — virkkoi Väinö totisesti — tämä on sitä todellista elämää, jota ihminen maailman alusta asti on määrätty elämään, minä tunnen sen. Me kaupunkilaiset vietämme valhe-elämää. Me nielemme pölyn kuivilta kaduilta, me täytämme mielemme turhuudella ja meidän ruumiimme kuihtuu luonnollisen liikkeen puutteessa. Mitä kääpiöitä meistä kasvaakaan näihin raittiisiin luonnonlapsiin nähden! Täällä, tässä ympäristössä minäkin vielä voisin elpyä elämään ja voisin toimittaa jotain hyödyllistä.
Mikä heitä sitten estäisi muuttamasta tänne? Eivätkö he voisi tulla jo huomispäivänä? Ei kukaan heistä kaivannut kaupunkia ja he rupesivat kaikin tosissaan tuumaamaan muuttoansa salomaan mökkiin ainakin kesäksi nyt ensin ja sitten kerran vastaisuudessa kokonaan. Kotiväki varmaankaan ei panisi vastaan. Olivathan Eevan vanhemmat ihastuneet ikihyväksi siellä käydessään toissa kesänä. Ja olihan heillä jo katsottuna huvilanpaikkakin Hietajärven rannalla, aivan lähellä mökkiä.
Ukko ja mummo kuuntelivat heitä hymyssä suin.
— Eiköhän kävisi sentään ikäväksi pitkän päälle, kun on tottunut toisellaiseen — he arvelivat.
Mutta nuoret vakuuttivat, että juuri tällaisesta he pitävät, että tämä tavaksi tullut kevätretki oli heidän hauskin päivänsä koko vuodessa ja että he ajatuksissaan elivät sen yhä uudelleen ja uudelleen.
Sitten muistelivat he ensimmäistä käyntiään siellä. Kuinka he vielä ollessaan koulun alaluokilla kerran olivat lähteneet tänne kasvien keruuretkelle, eksyneet tuntemattomassa metsässä, pelänneet susia ja karhuja, juosseet väsyksiinsä asti ja viimein osuneet tämän saman järven rannalle, joka nyt oli heille niin tuttu ja rakas. Nääntyneinä olivat he istuneet rannalle itkemään ja siitä oli ukko, joka juuri sattui olemaan rysiään kokemassa, korjannut heidät veneeseensä ja lähtenyt viemään kotiansa "mummon syötellä ja juotella", kuten hänen sanansa olivat sattuneet.
Perille päästyä ei mummo ollut heittänytkään heitä vähille syöttämisille ja juottamisille, oli vielä pannut evästäkin matkan varalle ja käskenyt tulemaan toistekin. Mutta kun hän päälle päätteeksi oli ottanut vanhan kanteleen hirvensarven haarasta ja soitellut heille kauneimmat laulunsa — silloin oli heistä tullut ainaiset ystävät, joita ei voisi eroittaa muu kuin kuolema.