— No voittehan tulla ja ottaa haltuunne koko hovin sitten, kun aika meistä vanhoista jättää — tuumaili ukko — voitte uusia kauppakirjat isännän kanssa. Eipähän menisi silloin ihan vieraalle.
— Niin, eipähän meillä olekkaan omia lapsia, joitten eteen raataa.
Kesäasuntona tää ainakin menisi mukiin, kun rakentaisi vähän lisää.
Mutta nuoret selittivät, että he tahtoivat tulla sinne jo ukon ja mummon eläessä, muuten heidän aina olisi ikävä vanhoja ystäviään. Voisihan vähän jatkaa rakennusta, että saisi kamarin tai tuvan lisää. Ja he innostuivat jo tuumaamaan, minnepäin sitä jatkaisi ja innostuksissaan unhottivat he, etteivät he vielä olleet oman kohtalonsa määrääjiä.
Kenties olisivat he unhottaneet lähteä kotiinkin, ellei mummo vanhalle hyvälle tavalle uskollisena olisi tullut tuvasta kantele käsivarrella ja istuutunut valkean tuomen alle virittämään sen kieliä. He kerääntyivät kaikin siihen ympärille, mutta mieliala oli muuttunut surulliseksi, sillä he tiesivät soiton olevan jäähyväisiksi.
Tottuneella kädellä kiersi mummo kanteleen nauloja, pingoitti toista kieltä, hellitti toista, siitä lähti oikea ääni, siitä väärä — hänellä oli vielä sangen tarkka korva. Tuota pikaa sai hän siitä koko ääniasteikon selvänä ja puhtaana, ei kuulunut soraääntä lainkaan. Sitten alkoi hän soitella, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin ja viimein varmasti, niin että kajahteli mustennut koppa, sen ihanan suvivirren säveltä, jonka hän ennenkin oli soittanut lähdönhetkenä. Ja kanteleen säestämänä veisasi Eeva kirkkaalla äänellään:
"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen…"
Näin kanteleen säestämänä he veisasivat koko virren.
Mutta ennenkun he olivat ennättäneet loppuun, oli koko seurue yhtynyt säveleeseen. Ukkokin, hattukulu kädessään, veisasi sydämmensä pohjasta värisevällä äänellään nuorten mukana suvivirren ihanaa säveltä. — — "Sä Saaronin kaunis kukka, kukoistus laaksoissa…"
Ja kun viimeinen ääni oli kajahtanut heidän huuliltaan ja kanteleen kieli oli lakannut heläjämästä, soi suvivirsi vielä yhtä ihanana luonnossa siinä ympärillä.
Ja tuomen valkea terttu vavahteli salaisesta onnesta, ikäänkuin se ei olisi tiennytkään, että taivaan tuulet jo huomenna karistavat maahan sen hempeyden. —