— Ooh, onko ukko ollut sairas? kysyivät he kaikin yhteen ääneen.
— Sairastin talvella pitkän ja kovan taudin. Taisin kylmetä syksyllä suo-ojalla. On sitä ennenkin seisottu syysvesissä vyötäisiä myöten, mutta vanhuus jo taitaa ruveta vaivaamaan. Ei otettu vielä — tottapa en ollut vielä valmis.
— Saimme mekin vielä nähdä teidät — sanoi Eeva hivellen ukon karkeata mekonhihaa.
Ukko alkoi kääntää leikiksi.
— Se on sitä meidän muorin muotivaatetta — sanoi hän ja oikasi mekkonsa rintamustaa.
— Ei ole tuotu Turkinmaalta, Saksanmaalta saatettuna, Venäeltä varsinkana, täällä kasvoi kaunihisti kotipellon pehmoisissa. Tääll' on vaate valmistettu, lipsuttu ja loukutettu, kangaspuissa poukutettu. Hyv' on hursti haartajalle, vaate väljä vääntäjälle, kyntäjälle karkeainen, ojatyössä oivallinen.
Ukko pisti mielellään runoksi, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Hän olisi voinut lasketella sitä vaikka kuinka pitkältä puuttumatta sanoja ja sointuja.
— Hyv' on mekko miehen yllä, miesi vieläi parempi!
lisäsi Väinö lyöden ukkoa tuttavallisesti olalle.
— Niin, siihen me kaikin yhdymme — sukasi Selma ujona lomaan. Hän oli aina hieman hämillään ukon seurassa, mutta se tuli vain siitä suuresta kunnioituksesta, jota hän tunsi ukkoa kohtaan.