Hänet valtasi riemu ja tyttöjen kummastukseksi huudahti hän haltioissaan:
— minä uskon, minä uskon!
Minkätähden hän sitten ei olisi uskonut? Olihan elämä olemassa ja olihan jokainen sen ilmestysmuoto ihana. Tokko hän sitä milloinkaan oli epäillytkään? — Hän olikin vain epäillyt omaa osuuttaan siihen ihanuuteen, — oliko hänessä edes sen käsittäjää, saatikka sitten sen kannattajaa ja kehittäjää?
Mutta nyt hän tunsi ettei hänellä ollut oikeutta epäillä sitäkään. Hän tunsi uutta voimaa virtaavan lamaiseen mieleensä, uutta uskallusta, uutta toivoa. Nyt hän jaksaisi nousta. Hän jaksaisi taistella kuin sankari, lyödä maahan esteet, voittaa vaikeudet. Hän jaksaisi taaskin tavoitella ihanteitaan, sillä ne elivät todellakin vielä. Hän näki niiden nousevan unhotuksen yöstä, jonne hänen uskottomuutensa ne oli karkoittanut. Hän näki niiden nousevan itkenein silmin, surunvoittoinen hymy huulillaan hänen uskottomuutensa tähden, mutta ne nousivat kuitenkin. — —
He olivat kulkeneet vihantain holvikattojen alla, kuin pyhässä pylväskäytävässä, ja heistä tuntui kuin olisi ystävälliset olennot heitä siellä ympäröineet, pilkistelleet puiden runkojen välitse, lähetelleet kirkkaita katseita ja viittoneet valkein kätösin. Ne olivat lapsuuden muistot, sillä he olivat jo lapsina tepastelleet tätä tietä. He olivat juosseet purojen kanssa kilpaa kasteikossa ja leikitelleet aamun tuulten kanssa kukkaisilla mättäillä. —
He tunsivat hyvin sen äkkitaitteen, josta polku nyt lähti jyrkästi alaspäin. Täytyi pidellä kiinni puitten rungoista, ettei menettäisi tasapainoaan. Hetken päästä seisoivat he hengästyneinä ja punakoina ponnistuksesta pienen metsäjärven rannalla. Ei värettä liikkunut sen pinnalla. Tuuli lennellä löyhytteli tuolla korkealla puitten latvoissa, sen siipi ei sattunut tänne. Jyrkkäin rantainsa suojassa oli se kuin uinaileva ajatus. Keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi tiheä metsä. Sen takaa tuprusi harmaa savu ilmaan.
Eeva huikkasi niinkuin paimenilla sillä paikkakunnalla oli tapana huikata kutsuessaan karjaansa laajoilla laitumilla. Hän osasi hyvin jälitellä joka käänteen monimutkaisessa, sanattomassa säveljaksossa, jonka tavallisesti vain paimenet osasivat, ja veti pitkään viimeistä ääntä. Huikkuu alkoi kiertää pitkin rantoja ja tuli takaisin, moninkertaisena mutta yhtä heleänä kuin se oli lähtenytkin. Eevan mielestä se takaisin tullessaan oli paljon kauniimpi, sillä metsä oli matkalla ennättänyt lisätä siihen omia sointujaan.
Ei aikaakaan niin saaren takaa alkoi näkyä käyrä veneen kokka ja kumarat hartiat. Siinä istui nähtävästi vanha ukko, sillä suortuvat, jotka tavallista pitempinä riippuivat huopahatun alta, välkähtelivät auringossa hopealle. Mutta vankasti veti käsi vielä airoa ja kohisten läheni vene rantaa. Väinö otti vastaan, ettei keula kolahtaisi kallioon, ja ketterästi hypähti ukko rantakivelle. He riensivät kaikin ojentamaan hänelle kättään.
— Jumalan terveeks — lausui ukko liikutettuna pusertaen kunkin heidän kättään.
— Sain vielä nähdä teidätkin ja tämän kauniin kesän, vaikka jo luulin tulleen lähdönajan sille pitkälle matkalle, jolta ei enään palata.