Tytöt säpsähtivät. Mitä hän tarkoitti? Hänessä oli taipumusta synkkämielisyyteen ja hänen puheensa oli joskus surumielisiä vastaisuuden viittauksia. Näin keväällä tapasi se häntä aina useammin.
Tytöt tarttuivat häntä taas kumpaankin käsipuoleen kuten äsken laskien leikkiä ja loruten aivan kuin lapselle. Pilvi haihtui Väinön otsalta, hän oli taas iloinen ja he kulkivat eteenpäin kevein askelin, kevein mielin sulautuneina luonnon kevätriemuun.
Polku puikkelehti nyt taajassa metsässä. Tuoksui pihkalehdille ja havulle. Varjo lankesi sinne niin synkkänä, että kaste vielä oli säilynyt nuoressa ruohossa. He riisuivat jalkineensa ja antoivat aamukasteen pestä pölyt paljaista jaloistaan. — Metsä yhä synkkeni. Siellä vallitsi jo suuren erämaan rauha. Se viehätti salaisella mahdilla. Teki mieli istahtaa joka mättäälle, puhella joka purolle, vastata joka linnun viserrykseen, mutta heidän matkallaan oli määrä ja piti rientää sinne.
Metsä yhä synkkeni. Hongat yhä suurenivat, kuuset tavoittelivat taivasta. Tuuli huojutteli latvoja, joka oksa yhtyi suureen kuoroon, soitti mukana suurta sinfoniiaa, jonka vertaista ei ole kuultu ihmiskäsin rakennetussa soittosalissa, se oli kaikkien tajuttava ja toi lohdutusta.
Väinö piteli sydänalaansa. Siellä paisui niin kummallisesti. Siellä oli ollut niin kutistunutta, niin onttoa, niin säveletöntä. Ja, oi, kuinka avaraksi se voi laajeta, kuinka paljon sinne mahtui metsän huminaa, säveleitä, kevättä ja nuoruutta, kun ne vain pääsivät vapaasti sinne virtailemaan, kun ei ollut esteitä, ei salpoja, ei sulkuja. Mieli tuntui niin omituisesti heltiävän.
Lapsuudesta asti oli hän ollut taipusa synkkämielisyyteen. Mutta viime keväästä, jolloin hän ei ollut läväissyt ylioppilastutkinnossa, ei hänen elämällään tuntunut olevan tarkoitusta lainkaan. Päivä vaan seurasi yötä, yö päivää. Kunhan aika kului, mitäpä millään väliä. Hän sulkeutui itseensä, vältteli ihmisiä eikä puhunut mitään kotona päiväkausiin.
Tällaista elämänriemua hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Mistä se nyt tulikaan, sisältä vaiko ulkoa? Puutko sitä kuiski hänen korvaansa? Vai tuliko se siitä armaasta olennosta, joka asteli hänen vieressään keveänä kuin aamun keijukainen, sielu täynnä säveleitä ja katse täynnä uskoa.
Väinö pyyhki hikihelmet otsaltaan. Hänessä kävi taistelu, hänessä oli syntymässä jotain uutta.
— Siinäpä se on — sanoi hän itsekseen. — Minä olen menettänyt uskoni elämään ja kaikkeen siihen kauniiseen, jota kerran pidin omanani ja jota luulin voivani toteuttaa. Oo, minä en enää ole mikään lapsi! — Ja minkätähden minä sen menetin? Pienen vastoinkäymisenkö tähden? — kuinka vähäpätöistä! Vai onko minun epäuskollani juurensa syvemmällä. Mutta kenties voi minullekin vielä päivä paistaa, kun vain jaksan uskoa. Niin, ihan varmaan!
Ja hänestä tuntui kuin olisi juuri se hetki ollut käännekohtana, kuin olisi hänen tiensä kuljettuaan rynköä ja louhikkoa ja pimeätä kuilun pohjaa, äkkiä noussut valoisille kukkuloille, jonne näkyi suvivehreä maisema lempeine lehtoineen ja jonne nousi sävel niin kirkas kuin satakielen ääni pohjolan kirkkaana kevätyönä.