— Tänne emme milloinkaan tulekkaan ilman sinua — vakuutti Väinö totisesti.
— Voi teitä, rakas sisar ja veli — sanoi Eeva liikutettuna. Ja hän kertoi heille kuinka kovasti hän oli ikävöinyt lapsuutensa tovereita ja kotiseutuaan. Kuinka hyljätty ja yksinäinen hän mielestään oli ollut siinä suuressa, ventovieraassa kaupungissa, mutta täällä, täällä hän oli kotonaan!
Hän hyväili rosoista kallion kylkeä ja ikäänkuin vaistomaisesti kietoutui käsivarsi vieressä olevan nuoren koivun vartaloon. Ja kaukaa siintäviltä vaarain rinteiltä, yli auhtojen ahojen, läpi jylhäin hongikkojen soi tutunomainen sävel — se oli luonnon elämänlaulu.
Ne kolme istuivat ääneti. Kenties olivat he unohtaneet, että he olivat tulleet elämän hyörinästä ja että heidän sinne taas piti palata. Päivä paistoi heihin niinkuin koivuun ja kallioonkin, lauha tuulenhenki heitäkin hyväili, he tunsivat samaa kuin kanervikko ja männynvesa. Saraheinä työnsi elämänhaluista korttaan maasta, nuori leppä oikoili poimuisia lehtiään. Kaikki eli, hengitti ja kasvoi, sammalkin kallion kyljessä. — —
Eeva riuhtasihe ensin irti lumouksesta. Hänen piti heittäytyä kanervikkoon, piti painaa nuori rintansa maaemon povelle ja temmata sylinsä täyteen ruskeata kanervaa. Tuuli sitä oli piessyt, talvi kouristanut, mutta elinvoima sykki senkin suonissa ja sekin tuoksui kevättä.
Siitä vaaran huipulta näki kauvas. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa, välkähti vesiä. Päivänpaisteiset rinteet läikkyivät, varjojen langetessa vastapuolille, hämäriin kätkien, pehmeästi peitellen, hellästi hyväillen.
Sieltä täältä lahden poukamasta tai vaaran kupeelta kohosi savupilvi siintävään ilmaan — sielläkin elettiin, oltiin mukana luonnon kevätriemussa.
Kolminaisliitto jatkoi matkaansa. He kulkivat vielä vähän matkaa maantietä ja poikkesivat sitten metsäpolulle, joka pujottelihe puitten välitse, kulki notkon poikki ja heille tuttua mansikka-ahon laitaa yhä kauvemmas asutuilta mailta. Kiurut soittelivat heidän päänsä päällä, päivänsäteet karkeloivat joka mättäällä ja aho oli valkosenaan mansikankukkaa.
He eivät vielä olleet ennättäneet ahon päähän, kun Väinö, joka kulki edellä, pysähtyi, kääntyi tyttöihin päin, asettui heidän eteensä ja sanoi:
"Päivä pääskyille tulevi, ilo ilman lintusille, ei minulle milloinkana, tule ei päivä polvenansa, ei ilo sinä ikänä."