He kulkivat juuri tohtorin rakennuksen ohitse. Sieltä ei kuulunut hiiskahdusta, ikkunat olivat suljetut eikä näkynyt ketään.
— Että Selma kuitenkin saattaa olla niin kova häntä kohtaan!
Huilunsoittajan lehmusmajan luona pysähtyivät he. Vanhat niinipuut olivat juuri täydessä kukassa ja iltatuulen mukana levisi niistä vieno tuoksu yli koko seudun.
Eeva hyräili: "niinipuun kukkiessa, kesä on kaunoisin, armahin auringon loiste, suotuisin siimeskin."
— "Niinipuun kukkiessa" olen kerran ennenkin seisonut niiden juurella — alkoi Armas ja hänen äänensä tuntui tulevan kuin haudasta. — Siitä on jo kauvan, olin silloin vasta pieni poika.
— Näetkö, Eeva, tuota pientä reikää puutarhan aidassa? Siellä takana minä seisoin ja tuosta reiästä tirkistelin minä tänne sisään. Täällä leikki kolme minun ikäistäni lasta. He näyttivät onnellisilta yhdessä, mutta minä olin niin yksin aidan takana.
— Näin pienen kultakutrisen tytön heittelevän lentosuudelmia leivoselle ilmaan ja taputtelevan vanhain niinipuitten runkoja kiitokseksi heidän hyvästä tuoksustaan. Siitä asti olen minä rakastanut näitä puita, sillä ne tuoksuivat silloin minullekin sinne aidan taakse. Näes Eeva, on olemassa tapahtumia ja asioita, joita ei milloinkaan voi unhottaa.
— Niin se on — minun osani elämässä on aidanraosta tirkistellä toisten onnea.
Hän oli katsonut Eevaan niin kauniisti ja niin surullisesti, että
Eeva oli heltyä itkuun.
Mutta minkätähden hän ei puhunut mitään pienestä tummakutrisesta tytöstä?