Että tämä heidän oma pieni kylänsä itse milloinkaan voisi olla edustettuna siellä, missä loistotähdet levittävät valoaan, sellainen ajatus ei koskaan ollut juolahtanut heidän mieleensä.
Vaan nyt se oli tapahtumaisillaan.
Tämä ajatus kohotti kunkin heidän itsetuntoaan, kun he aamukylmässä värjöttivät laivasillalla hengittäen syysyön usvia ja odotellen matkaan lähtijän saapumista.
Matkustajalaivan vieressä keljotti Aarnion urhea hinaajalaiva. Se oli saapunut yöllä suuren vehnäjauholastin kanssa ja purkaustyö oli jo alkanut. Tavaramakasiinin ovet olivat selkosen selällään ja sieltä levisi tympeyttävä siirtomaantavaran haju sekaantuen sankkaan usvaan. Jauhosäkkien täyttämiä käsirattaita työntävät miehet tungeskelivat taajan ihmisjoukon lävitse.
— Tuo on liian runotonta tällaisella hetkellä — sanoi kauppias Leivo naapurilleen, raatimies Rimmelle — se loukkaa minun kauneudenaistiani ja häiritsee sitäpaitse koko juhlatunteen. Se olisi kiellettävä.
— Anna jyristä — vastasi Rimpi — ei nyt jouda Aarnion pajan palkeet jouten lytjöttämään, lietsoa pitää kiivaastikkin. Ei niitä tyhjällä tehdä tällaisia matkoja.
Leivolla oli kädessään kimppu tulipunaisia astereita, ja hän oli aikeessa pitää pienen jäähyväispuheen.
— Eiköhän noita liene jo ennen lietsotuita — vastasi Leivo tahtoen lopettaa keskustelun siihen saadakseen uudelleen vaipua runollisen jäähyväispuheensa valmisteluun.
— Tokko noita liikoja liene — arveli Rimpi — leveä elämä vetää paljon.
Laivan kello oli jo kalkattanut ensimmäisen lähtösoittonsa eikä asianomainen vielä ollut rannassa.