— Kenties hän ei tulekkaan — sanoi pormestarinrouva vieressään seisovalle viskaalinrouvalle.
Edellinen oli sangen huonolla tuulella, hän oli jauhonnut uuden plyyssinuttunsa vehnäjauhosäkin kylkeen ja hän jatkoi äreällä äänellä:
— Se olisi hyvin Eevan tapaista. Viime hetkellä olisi hän saanut sen päähänpiston, ettei hän lähdekkään ja sillä hyvä. Siinä ei kerrassaan auttaisi rukoukset eikä uhkaukset, sillä itsepäinen hän on ja on aina saanut seurata omia mielijohteitaan.
Saattojoukko alkoi käydä levottomaksi. Kaikkien silmät tähystivät rantakatua kohden, mutta siellä katkasi usvaseinä näköalan. Piti vain rauhoittua ja malttaa mielensä.
— Siinä hän on — kuului maanpuolella äärimmäisen odottajan ääni. Ja surina laivasillalla muuttui hiljaisuudeksi.
Hän tuli nojaten isänsä käsivarteen yksinkertaisessa mustassa puvussaan ja vaalea letti riippuen vyötäisille.
Rouva Aarnio kulki hiukan jälestä. Hänen kasvonsa ilmaisivat mielenliikutusta, mutta se oli pikemmin suuttumusta kuin surua. Hänen oli ollut mahdoton saada Eevaa pukeutumaan siihen upeaan matkapukuun, jonka helsinkiläinen ompelija varta vasten oli valmistanut.
Laivasillalle päästyä saarti saattojoukko heidät niin, etteivät he päässeet askeltakaan eteenpäin. Tutut ja tuntemattomat ojensivat hänelle kukkavihkojaan ja aivan outojenkin kädet sovittelivat niitä ystävällisesti hänen rintapieliinsä.
Tämä odottamaton ystävyyden osotus liikutti Eevaa kyyneliin asti. Millä oli hän sen ansainnut, hän joka aina oli pysytellyt niin erillään kaikista näistä, vieraana ja melkein välinpitämättömänä? Nyt eronhetkellä olisi hän tahtonut syleillä jokaista, sanoa jokaiselle ystävällisen sanan.
Miten herttaiselta hän siinä näytti kyynelissään ja kukissaan.