— Minkä lapsen, minkä kokemattoman me laitamme sinne!
Mutta kun hän kolmannen soiton jälkeen yksin seisoi laivan kannella, oli lapsesta tullut nainen, joka tiesi, mitä hän tahtoi. Vakaa ilme hänen kasvoissaan sanoi selvemmin kuin sanat:
— Kokonaan siihen, ei puolittain! — yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhannen muualla. —
Viime hetkellä tunkihe kauppias Leivo esiin tulipunaisine astereineen ja alkoi juhlallisella äänellä:
— Neiti Aarnio, nämä yksinkertaiset kukkaset tulkkinani toivotan teille kaikkein meidän puolesta onnea pitkälle matkallenne. Te olette meidän lapsiamme, sentähden tuntuukin eronhetken haikeus jokaisen mielessä. Kohotkaa loistoon, saavuttakaa mainetta! Me seuraamme teidän menestystänne, sillä se on meidänkin, koska te olette meidän omamme. Ja kun teidän purtenne keula taas kääntyy kotirantaa kohden kunnian käet mastopuissa kukkumassa, niin me olemme tässä teitä vastassa ylpeillen ja iloiten…
Liikutus valtasi hänet, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa.
Hämmästyneenä, miltei säikähtyneenä oli Eeva kuunnellut häntä.
— Hänen lähtöään voi siis katsella siltäkin kannalta. Kuinka vähäpätöistä, kuinka surkuteltavan halpaa — maineen ja kunnian tähden!
Hän tunsi pyhää harmia. Hänen teki mieli riuhtaista kukkakimput rintapielistään ja singahuttaa ne sinne alas, antaa ne takaisin niille, jotka eivät jaksaneet kohottaa katsettaan sen korkeammalle.
Mitä hän teki heidän kukkasillaan? Oliko hänellä mitään yhteistä heidän kanssaan!