Mutta kun hän taas, laivan köysiä jo päästeltäessä laiturista, katsahti sinne alas ja näki heidän viittovan hänelle jäähyväisiksi silmissään toivo, jota hän tuskin tulisi täyttämään, muuttui hänen harminsa syväksi sääliksi.
Minkä taisivat he sille, että unhotuksen huntu oli paneutunut heidän silmilleen ja kasvaneet epäilyksen kaihet.
Hänen sydäntään kouristi. — Eikö siellä sitten ollut ketään, joka olisi voinut häntä ymmärtää?
Laiva eteni jo hiljalleen laiturista. Hän näki isänsä seisovan äärimmäisenä, hattu kädessään ja kasvoissaan syvä suru. Hän sen tiesi, minkätähden "pikku Eeva" nyt lähti matkaan.
Ja kun hän katsoi isäänsä, joka seisoi siellä niin surullisena, tunsi hän kalvavaa kipua sydämmessään ja taas välähti hänen mielessään hämärä aavistus jostain hetkestä, jona hänen sallittaisi tehdä hänen puolestaan jotain erinomaista.
Isänsä vieressä näki hän Hanna Heitmannin. Hän ei näyttänyt katsovan Eevaan niinkuin kaikki muut. Hänen katseensa näytti terävältä ja oli tähdättynä usvaseinään aivan kuin hän sen lävitse olisi tahtonut nähdä ne aavan takaiset rannat, joihin se onnenlapsi pääsi purjehtimaan.
— Hänkin sen tietää — ajatteli Eeva — ja sitten on jälellä vain yksi, — se solakka tyttönen, joka seisoi mustissaan laiturin kulmalla vähän erillään kaikista muista.
Eevan korvissa kaikui vielä hänen illalliset sanansa:
— Nyt sen tiedän. Minuun hän silloin katsoi niin kauniisti vain sentähden, että olen sinun ystäväsi. —
Laituri saattojoukkoineen oli jo katoamaisillaan usvaan.