Samassa alkoi vilvakka tuuli puhallella maan puolelta.
Se puhdisti äkkiä ilman siltä puolen ja jo välähti esiin aamuauringon armaat säteet. Laiva oli jo niin kaukana rannasta, ettei voinut eroittaa yksityisiä esineitä. Mutta hänellä oli edessään rauhallinen pikkukaupunki, joka oli hänet kasvattanut ja tuttu sisämaan maisema sen ympärillä. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa. Hän näki ne aamuhohteissaan. Aurinko kultasi rinteet ja huiput. Hän luuli kuulevansa metsän humun ja purojen kevätsolinan.
— Noin, noilla paikoin… — Ja hän nyökki sinnepäin, vaikkei kenkään nähnytkään hänen tervehdystään.
— Kenties juuri tällä hetkellä värisevä käsi siunaten viipyy pienellä ikkunaruudulla vehreän varjostimen alla.
— Kenties juuri tällä hetkellä kaksi käsivartta nousee kohden kukkuloita…
Ja hän riemuitsi siitä, että se tie, jota hän nyt oli kulkemassa, ei eroittaisi häntä niistä harvoista, jotka häntä ymmärsivät. Hänen ei tarvinnut kylmällä kädellä katkoa sydänten välisiä utuhienoja siteitä, sillä ne eivät paneutuneet esteinä hänen tielleen. Ne päinvastoin auttaisivat häntä pysymään uskollisena loppuun asti, sillä hän oli päättänyt antautua kokonaan. —
Aavemmalle ulapalle tultua oli laiva taas kokonaan usvan ympäröimänä. Se oli niin sankkaa, että tuskin voi nähdä eteensä kyynärää pitemmältä. Eeva katseli laivan keulaa kohden ja hän ajatteli, että usvaseinä hänen edessänsä oli kuin se verho, joka esti häntä näkemästä tulevia tapahtumia.
Ja taas nousi hänen mielessään kysymys:
— Vieras maailma, sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta, jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin aarteeni. —
Ja hänen sisimpänsä ääni havahtui taas puhumaan hämärätä kieltään, jota hän ei voinut selvittää. —