Silloin rupesi kuulumaan askeleita, jotka lähenivät laivan keulasta perää kohden, ja usvasta astui hänen eteensä mies, jota hän ennen ei ollut nähnyt. Hän pysähtyi Eevan eteen ja Eeva katsoi häntä suoraan silmiin. Tuntemattoman miehen kasvot olivat lempeät ja hänen ihmeelliset silmänsä näyttivät voivan katsoa toista sielun pohjaan.
Eeva ei tiennyt kuinka kauvan he olivat seisoneet näin vastakkain, hän tiesi vain, että se oli ollut merkillinen hetki hänen elämässään.
Tuntematon mies oli sitten kääntynyt ja kadonnut usvaan, josta hän oli tullutkin eikä Eeva sen koommin nähnyt häntä koko matkalla.
Mutta hänestä tuntui, että se mies olisi voinut selvittää hänelle hänen sisimpänsä äänen, että hän olisi voinut selvittää hänelle kaiken, mikä hänelle oli hämärätä.
Ja hänestä tuntui, että siihen mieheen hän olisi voinut varmasti luottaa, sillä se veisi hänet siihen, mikä on ehdottomasti oikeata.
Ja jokin aavistus sanoi hänelle, että he kerran vielä kohtaavat toisensa.
XI.
Syksy ja talvi oli mennyt menojaan. Huhtikuun viimeinen päivä oli käsissä.
Kauppaneuvos Aarniolla odotettiin vieraita. Talossa oli ollut suuri siistintä. Paikat kiilsivät ja hohtivat puhtautta. Eevankin huone, joka koko talven oli ollut suljettuna, oli laitettu kuntoon ja sen ovi oli ystävällisesti levällään saliin.
Alma Aarnio kulki huoneesta huoneeseen heittääkseen viime silmäyksen joka soppeen. Joka pöydällä oli kukkiva ruusu, talon omia kasvatteja. Hän käänteli ja asetteli kukka-astioita, että kasvin kaunein puoli parhaiten tulisi näkyviin. Tultuaan vakuutetuksi siitä että talo kokonaisuudessaan kestäisi ankarimmankin tarkastuksen, jäi hän peilin eteen vielä kerran silmätäkseen omaa pukuaan. Se oli todellakin nuhteeton: musta hame hienoa silkkikukallista villakangasta ja sinipunerva silkkipusero koristettu mustilla pitseillä kaunisti häntä.