Tyytyväisenä istuutui hän salin kiikkutuoliin ja hänen katseensa eksyi uuteen katossa riippuvaan kristalliruunuun, jonka hiotut lasit välkähtelivät kevätillan sammuvassa hohteessa.
Hänen mielensä heltyi niin kummallisesti, kun hän ajatteli tämän viimeksi kuluneen vuoden tapahtumia. Ensiksikin musiikkiopiston johtajan kesällinen kirje, sitten koko pitkän talven kestävä mielenjännitys, sillä Eeva oli itsepäisesti kirjeissään vaiennut töistään ja edistyksestään. Näitä viimepäiväin iloisia uutisia taas tuskin jaksoi kantaa menettämättä mielensä tasapainoa.
Verraten lyhyen opintoajan jälkeen oli hän jo saanut esiintyä Berliinin suuressa oopperassa ja sanomalehdet olivat häntä kilvan kiitelleet.
Hänen pikku Eevansa, joka oli kasvanut tässä hänen silmäinsä alla, joka aina oli ollut hiljainen ja liiankin vaatimaton ja jota hän, oma äiti, niin vähän oli ymmärtänyt — hän oli hurmannut maailmankaupungin hienostuneen yleisön, jolla oli suuret taiteen vaatimukset! Musikaalisissa piireissä puhuttiin vain hänestä ja sanomalehtien palstoilla lensi hänen nimensä yli koko sivistyneen maailman.
Alma Aarnio siirtyi ikkunan ääreen, otti sanomalehden pöydältä ja luki ainakin sadannen kerran, mitä siinä sanottiin hänen tyttärestään, sillä hän tuskin rohkeni uskoa silmiään…
Huhtikuun viimeistä päivää oli jo monta vuotta vietetty Aarnion perheessä pienellä juhlallisuudella. Se oli Eevan syntymäpäivä. Tänä vuonna se oli luvultaan 20:nes. Ja tänä vuonna oli perhejuhlalla sitäpaitse erityinen merkityksensä, jonkatähden Alma Aarnio olikin pitänyt erityistä huolta sen onnistumisesta. Piti juoda Eevan malja kuohuvassa samppanjassa ja lopuksi piti syödä oikein juhlaillalliset.
Alma Aarnio istui siinä odotellen vieraitaan ja ihmetellen tulisiko pormestarinrouva. Heidän välinsä oli viime keväisestä iltamasta asti olleet vähän kiinteät ja he olivat mielellään vältelleet toisiaan. Alma olisi nyt kumminkin suonut hänen tulevan. Näin onnenhetkellä antoi hän niin mielellään anteeksi toisen pikkuviat.
Hänen toivonsa toteutuikin, sillä pormestari koko perheineen olivat ensimmäiset tulokkaat ja pian oli koko sali täynnä onnittelevia syntymäpäivävieraita.
Siitä tuli todellinen perhejuhla siinä merkityksessä, että kaikki tunsivat olevansa kuin yhtä perhettä, jolla oli yhteinen ilonaihe, sillä yhteisesti he olivat laittaneet hänet sinne niittämään kunniaa, nousemaan loistoon, josta heijastus lankeisi heidänkin syrjäiseen kyläänsä, koska hän oli heidän.
Keskustelu koski luonnollisesti melkein koko ajan Eevaa. Katseltiin hänen valokuviaan, joita oli hyvinkin nuorilta päiviltä, pienestä paitaressusta asti solakkaan neitoon. Pari oli Berliinistäkin lähetettyä. Katselijat huomasivat, että hän niissä kaikissa oli ihan sama: sama kysyvä katse, samat viattomat lapsenkasvot.