— Mitä Eeva niin tarkkaan katselee? kysyin viimein.
— Eeva kattoo kuinka lintu panee suunsa, kun laulaa — vastasi lapsi kuiskaamalla, ettei säikäyttäisi pois lintua.
— Niin — sanoi kauppaneuvos, joka oli ollut ääneti Eevasta puhuttaessa — linnut hänen ensimmäiset opinantajansa olivat. Niitä matkimalla hän alkoi laulajauransa.
— Senpätähden — huudahti kauppias Leivo, joka ei enään jaksanut hillitä innostustaan — senpätähden soikin hänen äänensä kuin leivojen ja satakielten! Niin, onpa kuin kuulisi siinä kaikki metsän parhaat lauluäänet yhtäaikaa. Sellainen mestari oli hän jo sinne lähteissään, millaisena hän sieltä sitte palanneekaan! —
Luettiin sitten vielä ääneensä sanomalehtiarvostelu juhlallisuuden vuoksi, vaikka kaikki jo sen tunsivat ennestään.
Maisteri Müller, lyseon saksankielen opettaja, joka oli asunut Berliinissä ja piti saksalaisia lehtiä, tiesi vielä enemmän kuin muut. Hän veti taskustaan paperin, johon hän oli suomentanut parin muun lehden arvostelun Eevan ensimmäisestä esiintymisestä.
Hän asettui salin kristalliruunun alle ja luki juhlallisella äänellä:
"— — Ei ole pitkiin aikoihin kuultu niin taipuisaa ääntä, jossa on mehevä, terve sointuisuus, ääntä, jossa on täyteläisyyttä ja loistava väri, jossa huomaa nuoruuden rikkauden kaikessa kulumattomassa voimassaan. Hän laulaa koko sielustaan ja kykenee antamaan erilaisille tunteille viehätystä ja makua…"
Toinen lehti sanoo muun muassa:
"Viehkeys täyttää hänen neitseellisen äänensä ja viattomuus loistaa hänen lapsenkatseestaan…"