— Se, se kuuluu joltain — sanoivat herrat, ja naisten silmissä näkyi kyyneleitä.
— Lapsenkatseestaan, se on oikea sana — sanoi Hanna Heitman kuin itsekseen.
— Jumalankiitos — sanoi vanha pastori pannen kätensä ristiin — Jumalankiitos että hän on pysynyt samallaisena kuin hän oli lähteissään!
Müllerillä oli vielä taskussaan eräs lausunto, mutta sen hän säästi vähän tuonnemmaksi. Ei auttanut antaa liian paljon hyvää yhtäaikaa.
Kuulijat eivät tyytyneet siihen yhteen lukemiseen. Käännökset kiertelivät kädestä käteen.
— Hullunkurisinta on — kertoi Müller — että Berliinissä kuuluu miehestä mieheen kulkevan mitä omituisimpia taruja hänen syntyperästään ja lapsuudestaan. Toiset tietävät hänen viistoistavuotiaaseen tyttöön asti paimenena huikkailleen kotimaansa laajoilla laitumilla, kunnes joku taiteen ystävä sattumalta tapasi hänet ja laittoi hänet ihmisten ilmoille.
— Toiset taas luulevat hänen saaneen ihmeellisen äänensä omituisten taikatemppujen kautta, mitkä eräs kuuluisa Lapin noita olisi neuvonut hänelle, ja että hänen silloin olisi täytynyt luvata nuoren sydämmensä ainaisen lemmen säveleille. Niin pian kuin maallinen lempi pääsisi pujahtamaan hänen sydämmeensä, menettäisi hän kokonaan lauluäänensä.
Müllerin kertomus huvitti suuresti seuraa. Mutta Alma Aarnion mielestä berliiniläisten kumminkin olisi pitänyt saada tietää, että heidän suosikkinsa oli kasvanut rehellisessä porvarisperheessä, ettei hänellä ollut vähintäkään tekemistä Lapin noitain kanssa ja ettei hän itse, vaan hänen kantaäitinsä se oli, joka hämärässä muinaisuudessa paimenena oli huikkaillut kotimaansa laitumilla ja joka oli lausunut sen ennustuksen, että hänen suvussaan kerran vielä syntyy sellainen laulaja, jonka ääni kantaa yli merten ja mannerten.
— Hänen istuttamansa niinipuut ovat vielä meidän puutarhan nurkkauksessa vanhuuttaan sammaleisina — lisäsi hän.
Ja seuran piti heti päästä katsomaan niitä.