Kevätillan hämärässä kerääntyivät he kaikin niiden juurelle. He ihmettelivät sammaleisia jättiläisrunkoja ja valtavia latvoja, jotka jo paisuttivat kevään umppuja. Kaikin he kyllä tunsivat ne puut ennestäänkin. Näkyiväthän ne yli koko kaupungin ja täyttiväthän ne kukinta-aikanaan koko tienoon tuoksullaan. Mutta nyt katseltiin niitä tarun taikahohteessa. Ne olivat nähneet heidän kaupunkinsa kasvavan siihen vähitellen, uuden ja taas uuden kodin nostavan lakeaan. Ne olivat nähneet vanhain sortuvan hautoihinsa ja nuorten nousevan jatkamaan heidän kesken jäänyttä rakentamistaan. Ne olivat kuin muistomerkit entisajan haudalla ja niiden humu oli kuin isäin ääni nuoremmille sukupolville. —
Aarnion syntymäpäivävieraat olivat joutuneet runollisen tunteen valtaan. He kävelivät ryhmittäin pitkin puutarhan käytäviä ja muistelivat sitä pientä tyttöä, jonka ainoana maailmana tämä puutarha kerran oli ollut ja jonka maailma nyt oli laajennut niin suuren suureksi.
Eräs rouvaryhmä sattui pysähtymään tohtorin rakennuksen eteen. Alaslaskettujen varjostinten lomasta näkyi valoa. Kuului puheen hyminää. Rouvat tarkistivat korviaan. Sointuva, kaunis miehen ääni puhui pitkään. Sanoja ei voinut eroittaa. Sitten alkoi kuulua kuorolaulua. Siinä oli enimmäkseen nuorten naisten ääniä, joihin sulavasti yhtyi joku syvä bassokin.
Alma Aarnio pudisteli päätään. — Taas yksi uhri — sanoi hän.
— Selma on siis myöskin liittynyt heihin.
— Ihmeellinen vaikutusvoima sillä miehellä muuten on — sanoi Hanna
Heitman — kokonaisia perheitä on hän käännyttänyt.
— Ja varsinkin on hänen vaikutusvoimansa suuri nuoriin naisiin — sanoi pormestarinrouva — olen ajatellut että heidät hän varmaan suorastaan hypnotiseeraa kummallisella katseellaan. Minä vain en uskaltaisi laskea Elsaa hänen seuroihinsa.
— Hänen silmänsä ovat todellakin ihmeelliset — sanoi Hanna Heitman — jokin lumousvoima niissä mahtaa olla. Kun hän vain kadulla vastaan tullessaan iskee katseensa ihmiseen, tuntuu se tunkevan luihin ja ytimiin asti.
— En luule sitä miksikään erinomaiseksi lumousvoimaksi — puuttui viskaalinrouva puheeseen — mutta hänen katseensa puhuu sisäistä vakaumusta, suurta innostusta ja…
— ja kiihkoilua — keskeytti pormestarinrouva — sitä etupäässä, se on varma. Maltillisuus on hyvä kaikessa.