— Sanottakoon hänestä mitä tahansa — jatkoi viskaalinrouva — ylevä ihminen hän kumminkin on ja pyrkii elämässään toteuttamaan sitä, mitä hän opettaa.
— Taidat jo sinäkin kuulua hänen seurakuntaansa — ilkkui joku.
— Enkä kuulu, mutta en sitä häpeänäkään pitäisi.
— Se vain on varma — vakuutti pormestarinrouva — että papit kohta saavat saarnata tyhjille seinille. Enkä ymmärrä missä suhteessa tämä lahkolaisuus olisi rehellistä kirkonkäyntiä parempi. Mitä lie tyhjää tunteiden kuohuttamista.
— Vai mitä meidän pastori arvelee? — lisäsi hän kääntyen pastori
Winteriin, joka sattumalta läheni rouvain ryhmää.
— Mitä kiista koskee, arvoisat rouvat? — kysyi pastori tehden kumarruksen.
— Meidän uutta apostolia — vastasi joku joukosta — eli "siirappisaarnaajaa", kuten häntä jokapäiväisessä puheessa nimitetään.
— Minä puolestani en tahdo tuomita ketään — sanoi pastori tyynesti — meille on sanottu: "joka ei ole meitä vastaan, hän on meidän puolestamme" — ja hän kulki edelleen jättäen rouvat kiistelemään.
— Niin se vain on — jatkoi pormestarinrouva — papit saavat saarnata tyhjille seinille ja iltamat jäävät ilman yleisöä. Kuinka oli esimerkiksi laita viime suomalaisenseuran? Oikein hävetti, kun oli parisenkymmentä henkeä ja tuskin yhtään tanssikelpoista naista. Aivan kuin viaton huvittelu olisi syntiä. He ottavat elämän liian synkältä kannalta, ihmisraukat.
— Ja pahinta on — sanoi Alma Aarnio — että se helposti voi johtaa tekopyhyyteen. Tässä he kulkevat pää kallellaan ja Sankeynlaulut huulilla uskaltaen tuskin puhutella meitä vaivaisia syntisiä ja vältellen meidän seuraamme, kenties pelosta tulla saastutetuiksi. Ei sopinut Selmankaan tulla edes meille tänäiltana. Ja hän oli kumminkin Eevan paras ystävä. Tästä en henno edes kirjoittaa Eevalle, hän tulisi niin pahoilleen.