Esitys otettiin ilolla vastaan. Ja pian oli Berliiniä kohden kulkemassa "kotoisen takkavalkean äärestä terveiset" ja pitkä jono nimiä, joiden omistajat itse eivät milloinkaan tulisi näkemään sitä kaupunkia.
Illallisen päätyttyä ja seuran iloisesti pakistessa mokkakahvin ääressä, vei Alma Aarnio Hanna Heitmannin Eevan kamariin uskoakseen hänelle muutamia salaisuuksia, joita koko kaupungin vielä ei tarvinnut tietää.
— Tiedäppäs Hanna — alkoi hän — nämä oli viimeiset kemut tämän katon alla.
Hanna katsoi häneen hämmästyneenä — mitä se merkitsi?
— Vihon viimeiset tämän katon alla ja näiden seinäin suojassa, niin, sinä luonnollisesti et ymmärrä minua, ennenkuin selitän. Näes, Hanna, minä saan aina niitä päähänpistoja ja yksi sellainen on jo kauvan minua ahdistellut karkoittaen öittenikin unen. Nyt on asia selvillä ja ohjelma valmis ja huomispäivänä aletaan sitä panemaan toimeen. Kenenkä luulisit vievän meidän taloa eteenpäin ellen minä sitä tekisi? — Jos kaikki hyvin käy nähdään näillä samoilla perustuksilla ensi vuonna uhkea kivitalo!
Hanna Heitman oli kuin pilvistä pudonnut — ja mikä tätä sitten vaivaa?
— Hanna, minä puhun sinulle kuin ystävälle, sinä tunnet heikkouteni eräässä suhteessa, sinä tiedät että minä mielelläni tahdon kulkea etunenässä. Eihän koko meidän kaupungissa ole kunnollista kivitaloa, joku vanhanaikuinen, kaksikerroksinen, pahanpäiväinen remeli. Tämä meidän tulee kolmikerroksinen, korkeat ikkunat ja uljaat pihtipielet, minulla on jo piirustukset laatikossani. Kaarlo on kauvan ollut vastaan, mutta ainahan minä asiani perille ajan, ja nää viime päiväin uutiset ovat olleet omiaan saamaan hänetkin innostumaan asiasta. Täytyyhän meidän toki valmistua arvokkaalla tavalla ottamaan vastaan tytärtämme. Niin, Hanna, kun Eeva kotirantaan saapuu, saa hän ajaa hurauttaa silkkimustilla kivilinnan eteen — mitä arvelet siitä asiasta?
Hanna vaikeni hetken aikaa.
— Älä pahastu, Alma — alkoi hän sitten — mutta jos oikein tunnen Eevan, niin hän kernaimmin kävelisi rannasta ja astuisi iloisemmalla mielellä tuttuun tupaan kuin uljaimpaankaan kivilinnaan, minkä voit saada aikaan. Ulkonainen loisto ei kuulu hänen erikoisalaansa.
— Ei niin — naurahti Alma — sehän seikka se muinen oli meidän ainaisena riidan aiheenamme. Mutta tottumus on toinen luonto, usko pois, siinä suhteessa hän ainakin palaa toisellaisena, kuin hän lähti. Mikäs on auttanut? Sitä on pakostakin ollut esimerkiksi pukeutuminen ihmisittäin esiintyessä, minä kyllä tiedän, joka olen maksanut ompelijain laskut. Sitä paitse komea vastaanotto itse teossa ymmärrettävästi ei olekkaan niin paljon Eevan itsensä tähden, kuin muun maailman, jonka huomion ja arvostelun alaisina me tästä lähtein tulemme olemaan kaikin puolin.