— Huomenna keskipäivän aikaan jo tulevat työmiehet repimään alas pientä rakennusta.
— Entäs tohtorin? — kysyi Hanna kummastuneena.
— He muuttavat aamulla.
— Sinun harras toivosi siis toteutuu, olet varmaankin iloinen.
— En yhtä paljon kuin luulin edeltäpäin — vastasi Alma, jota loukkasi moite Hannan äänessä — nyt on se välttämättömyyden pakosta, täytyyhän meidän toki saada rakentaa.
— Ja minnekkä he muuttavat?
— Rantakadulle — vastasi Alma hämillään.
— Siihen rapistuneeseen rakennukseen kenties, joka on ollut kylmillään koko talven.
— Niin, mutta sitä on korjattu — sanoi Alma joutuen yhä enemmän hämilleen. — Omituista sentään — ajatteli hän — soimasiko Hanna häntä siitä, että he uskalsivat rakentaa, vaikka tohtori Sommer sattuikin asumaan heidän talossaan, vaikka hän oli sattunut asumaan heillä parikymmentä vuotta, jopa kykenemättä maksamaan vuokraansa koko ajalta. He todellakin olisivat tarvinneet rahansa nyt ryhtyessä rakentamaan, kun täytyi itsensäkin tehdä velkaa. Soimasiko Hanna häntä siitä?
Ei hän soimannutkaan. Hänen mieleensä muistui vain niin selvästi eräs kevätpäivä, jolloin pienet avojalan jäljet näkyivät hiekassa suurten tohvelin jälkien vierellä. Ja omituisen varmana tuli hänen mieleensä: