— Sellaiselle käy vielä hyvin jo tässäkin elämässä!
— Luulet ehkä minulla vieläkin olevan kaunaa Väinöä kohtaan — sanoi Alma — mutta siinä erehdyt kokonaan, päinvastoin käy minun häntä kovin sääliksi. Äsken esimerkiksi en suorastaan hennonut kaikkien aikana sanoa suoraa totuutta hänestä. Sillä minun tiedossani on tuoreemmat viestit hänestä kuin maljan esittäjällä.
— Noo — huudahti Hanna jääden säikähtyneenä tuijottamaan Almaan.
— Ne harjotelmat, joista hän puhui, kyllä eivät tule olemaan minkään näyttelyn kaunistuksena. Niihin on Väinö perästäpäin piirtänyt mustia käden kuvia, muka tumman haltijan käsiä, jotka kateellisina pyyhkivät pois kaiken onnen hänen elämästään. Se on muka symbolismia.
— Se kovanonnen lapsi! Mutta Eevalle sitä älköön kirjoitettako, se voisi häiritä hänen työtään. —
— Mutta miksi, miksi on toinen luotu kärsimään, toinen nauttimaan? Onko se vain kohtalon leikkiä, vai onko kaiken takana syvemmät syyt, joita emme kykene tajuamaan? — —
Oli jo puolenyön aika, kun Aarnion vieraat kulkivat kukin kotiansa läpi nukkuvan kaupungin.
Se oli ollut hauska ilta, oikein juhlailta, sen kaikki myönsivät, ja se oli vienyt heidät kaikki lähemmäksi toisiaan. —
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain heräsi Hanna Heitman kovaan jyrinään kadulta.