Silmät huikenivat, kun katseli vedenpinnan kimmellystä, sentähden sulkikin hän silmänsä ja kuunteli vain veden kohinaa.
Ikkunasta virtaava raitis aamuilma vilvoitti hänen polttavaa otsaansa ja tykkiviä ohimoitaan. Hän oli kuin virkoamassa jostain huumaustilasta, kaksi vuotta kestäneestä huumeesta.
Miksipä hän muuksikaan olisi voinut sitä nimittää? Oliko hän ollut oma itsensä hetkeäkään koko ajalla? Ja oliko hän ollut onnellinen?
Hän oli palvellut taidetta, joka oli suurinta mitä hän tiesi. Niin oli hän sanonut itselleen joka päivä, kun hän väsymään asti oli harjoittanut loppumattomia mutkikkaita säveljaksoja. Niin oli hän sanonut itselleen, kun hänen silkkiin ja harsoon puettuna oli pitänyt esiintyä meluavan joukon edessä ja ottaa vastaan sen myrskyisä suosio.
Kun hän nyt ajatteli sitä kaikkea, puistatti vastenmielisyyden tunne koko hänen hentoa elimistöään. Hänestä tuntui kuin hän koko ajan olisi pettänyt itseään ja muita ja kuin hänen nyt juuri siinä nojatessaan vuoteen patjoihin ja kuunnellessaan veden kohinaa ulkoa, olisi pitänyt tehdä tiliä jonkun edessä, mutta hän ei oikein tiennyt kenen.
Hän eli taas uudelleen ne kaksi vuotta kaikkine yksityiskohtineen, kärsi niitten kärsimykset ja tunsi niitten riemut.
Välistä kaalasi hän erämaan polttavassa hiekassa. Erämaan kuuma tuuli oli tukahuttaa hänet ja toivotonna oli hän nääntymäisillään kesken taivalta.
Mutta sitten aukeni taas hänen eteensä vilvakka keidas. Hän lepäsi sen siimeksessä, hän joi voimaa sen pulppuavista lähteistä, hän hengitti sen viileyttä.
Ne oli ne hetket, jolloin hän vajonneena suurten mestarien teoksiin, unohtaen koko maailman, eli kokonaan niissä. Ne hetket oli hän elänyt yksin huoneessaan, kuulematta arvostelua, kuulematta joukon ylistystä.
Hän viipyi niissä nytkin mielellään, mutta muut kuvat hämmensivät hänen nautintoaan ja hänen täytyi yhä tehdä tiliä.