Hän muisti niin selvään, millä tunteilla hän viimeksi oli kulkenut tätä ulappaa, kuinka hän oli päättänyt antautua kokonaan ja kuinka hän siten oli luullut saavuttavansa ihanteen.
Oliko hän nyt askeltakaan lähempänä sitä kuin lähteissään?
Se oli paennut häntä, väistynyt pois hänen tieltään. Hän ei ollut mahdollinen näkemään sitä taikka tuntemaan sen läheisyyttä. Hän ei ollut etsinyt sitä oikealla tavalla. Syy oli hänessä itsessään.
Hän tunsi masentavaa pettymystä, peljättävää tyhjyyttä mielessään.
Sitä, mitä hän ei ollut etsinyt, oli liiankin runsaasti tullut hänen osakseen. Hänen nimensä oli kulkenut maineen siivillä kaupungista kaupunkiin, ja oopperain tirehtöörit olivat alkaneet hänestä kilpailla. Hän oli sitoutunut kahdeksi vuodeksi Berliinin oopperaan ja hänen piti palata sinne syksyllä.
Tällä hetkellä tuntui se tuiki mahdottomalta. Mutta se tuli kenties vain väsymyksestä.
Laiva pysähtyi laituriin. Tuli lisää matkustavaisia. Eukkoja nyytit kädessä ja miehiä piippunysä hampaissa. Eeva katseli ikkunasta, kuinka he kaalasivat vedessä, sillä vesi oli tulvillaan ja laituri veden alla. Harmaarunkoiset lepät ja rantakoivut näyttivät kasvavan järvessä.
Puut olivat jo kerinneet suureen lehteen. Päivänen paahtoi ja oli nähtävästi kuuma, sillä rannalla seisojat pyyhkielivät hikeä otsaltaan. Vähän ylempänä rantatörmällä oli vasta tervattu vene kumollaan ja tervan haju tunki Eevan luo hyttiin asti.
Hän katseli tätä kaikkea kuin hyvin kaukaa. Hän katseli sitä kuin omia mielikuviaan. Hän ei ollut vielä päässyt selvästi käsittämään, että se oli todellista. Matka oli käynyt niin joutuisaan, niin huimaavan kiireesti.
Laiva viillätti jo taas aukealla ulapalla. Oli tyyntynyt kokonaan. Veenkalvon kimmellys huikasi silmiä. Hän kuunteli vain kohinaa laivan kyljessä ja nukahti siihen. — —