Hän heräsi kovaan pamaukseen. Säikähtyneenä hypähti hän pystyyn ja katsahti ulos. Taivas ja vesi olivat peloittavan mustat. Salamat risteilivät tummalla pohjalla. Välistä aukesi kuin tulimeri taivaanranteelle.
Rajumyrsky heitteli laivaa armottomasti. Aallot nousivat niin korkealle, että kokonaan peittivät hytin ikkunan.
Eevan jäsenet olivat jähmettyneinä pelosta. Teki mieli mennä etsimään ihmisiä, mutta ei päässyt liikahtamaan. Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta se ei estänyt häntä näkemästä taivaan tulten hirveätä leikkiä. Laivan kannelta hänen päänsä päältä kuului kova jyske. Hän luuli tuntevansa, että laiva oli vaipumaisillaan aaltojen alle.
Ahdistus valtasi hänet. Pitikö hänen nyt kuolla? — kuolla, kuolla — häntä kauhistutti se ajatus. Näin lähellä häntä se ei ollut milloinkaan ennen ollut. Hän luuli jo kuulevansa aaltojen kuohunnan päänsä päältä. Hän lyyhistyi vuoteen soppeen, painoi päänsä patjaan ja koetti sopertaa lapsena oppimaansa rukousta, mutta huulet olivat jäykät, kieli oli kankeana hänen suussaan.
Silloin alkoi salongista kuulua laulua. Sävel, jota hän ei muistanut ennen kuulleensa, oli yksinkertainen ja täynnä hartautta. Se oli tyyni ja levollinen kuolemankin uhatessa. Se rauhoitti häntä ihmeellisesti.
Hän nosti päänsä patjoista. Taivas yhä salamoi, aallot yhä kuohuivat.
Hän peitti kasvonsa käsillään ja kuunteli salongista kuuluvaa laulua.
Kun se vaikeni, puhui syvä ja soinnukas miehen ääni:
— Jos hän nyt olisi ihmisen muodossa meidän keskellämme, niin hän nuhtelisi meitä heikkouskoisia ja ainoalla sanalla asettaisi hän aaltojen pauhun, sillä tuuletkin ja meri olivat hänelle kuuliaiset.
— Taikka jos minulla olisi usko, että minä vuoret siirtäisin, niin minä huutaisin yli raivoavan ulapan: vaikene! ja se laskeutuisi äänetönnä minun eteeni, päilyvään pintaansa heti kuvastaen taivaan kirkkaan sinen…
Hän sanoi vielä jotain, mutta Eeva ei voinut eroittaa mitä se oli.