Ja taas alkoi kuulua yksinkertainen, harras laulun sävel. Kuuli että siellä oli useampia laulamassa.
Ken oli se puhuja? Hänen pelkkä äänensä sointu vaikutti rauhoittavasti ja hänen sanansa tuntuivat tunkevan läpi luiden ja ytimien.
Eeva oli varma siitä, että se oli sama mies, joka kaksi vuotta takaperin oli astunut hänen eteensä sankasta usvasta ja jonka katsetta hän sittemmin ei ollut voinut unhoittaa. Se oli usein tullut hänen eteensä yksinäisinä hetkinä ja joskus oli se jäänyt tuijottamaan häneen, kun hän lamppujen huikaisevassa valossa otti vastaan kukkasateen innostuneelta yleisöltä.
Sattuma oli taas tehnyt heidät matkatovereiksi.
Kummallista, hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli kuin pois pyyhästy.
Hän oli koko ajan istunut kädet kasvoillaan ja kun hän nyt katsahti ikkunasta, oli säässä jo tapahtunut muutos. Kajaat näkyivät taivaan ranteella, salamat olivat sammuneet ja aallokko näytti olevan asettumaisillaan.
Olivatko luonnonvoimat jo aikansa temmeltäneet ja lakkasivat luonnostaan, vai hänkö oli tehnyt ihmetyön? Hän oli lausunut sanan "vaikene" sellaisella voimalla, että olisi luullut pimeydenkin valtain täytyvän sitä totella.
Eevan teki mieli nähdä hänet uudestaan ja kuitenkin pelkäsi hän sitä kohtausta.
Laivan tarjoilijaneiti tuli katsomaan, oliko hän vielä hengissä.
— Herra varjelkoon, tällaista rajuilmaa eivät vanhatkaan muista nähneensä — sanoi hän.