— Kutka laulavat? — kysyi Eeva kääntämättä päätään häneen.
— Uskovaiset pitävät hartaushetkeä — kuiskasi hän, ääni vielä vavisten säikähdyksestä — he ehkä ovat meidät pelastaneet.
Eeva jäi istumaan vuoteelle. Hän kuunteli salongista kuuluvaa laulua ja katseli yhä kirkastuvaan luontoon. Ja niinkuin kuohupäät siellä vaimenemistaan vaimenivat, niin vaimenivat hänenkin mielensä kuohut, kunnes oli aivan tyyntä sisällä ja ulkona. — —
Siinä väipähti ohi tuttu saari. Siinä sivuutettiin niemi ennen nähty.
Hän oli siis todellakin kotona! Se ajatus täytti nyt kokonaan hänen mielensä. Tunkien syrjään kaiken muun, tempasi se hänet huimaavaan onnentunteeseen.
Nyt ei häntä enään pidellyt mikään. Tyhjän salongin kautta pujahti hän kannelle, jonne kaikki matkustajat olivat kerääntyneet. Jokin erityinen seikka näytti kiinnittävän heidän huomionsa, sillä he seisoivat kaikin laivan oikean puolisella laidalla katsellen ulapalle.
Eevakin, joka oli tullut ylös vain tervehtiäkseen kotipuolen tuttua luontoa, liittyi heihin. Ja hän tuli parhaiksi nähdäkseen äitinsä suuren sokerilastin vajoavan ahventen valtakuntaan.
— Paras stettiniläinen meni parempiin suihin — kuuli hän jonkun laivamiehistä ilkkuen sanovan.
Karin reunassa oli urhea hinaajalaiva surkeasti kyljellään. Se oli rajuilman tuhotyötä.
Se viestikö hänen nyt piti viedä äidilleen?