Koko tapaus tuntui hänestä kiusalliselta.

Jospa hän ei olisi joutunutkaan sen todistajaksi!

Kun oli sivuutettu kari, jonka kylkeen hinaajalaiva oli lyyhistynyt, hajaantuivat matkustajat kukin haaralleen.

Eeva seurasi erikseen erästä pientä parvea, joka oli asettunut laivan välikannelle, tahi paremmin vain yhtä heistä, joka näytti olevan päätä pitempi kaikkia muita.

Hän ei ollut erehtynyt, hän oli nähnyt hänet kerran ennen.

Ja kun hän nyt katseli hänen jalostunutta muotoaan, hänen kalpeita kasvojaan, joissa voitettujen taistelujen jäljet tuskin enään näkyivätkään ja joista säteili vain rauha ja rakkaus, alkoi hänestä taas tuntua kuin hänen olisi pitänyt tehdä tiliä.

— Hänellekö?

— Ei, ihmiselle hänen ei sitä tarvinnut tehdä, sen hän ainakin tiesi. Ja hän kääntyi toisaalle.

Ulappa oli jo iltahohteissaan. Se ei enään huikaissut silmää, se vain kuvasti sinisen taivaan ja keveät pilvenhattarat.

Rannat kiitivät ohi yhä tutumpina.