Pian, pian olisi hän siellä! Hän istuu jo muistojen majassa. Hän painaa päätään sammaleiseen runkoon. Ja hänellä on vierellään ne, jotka häntä ymmärtävät.
Lepoa hän tarvitsi, lepoa ja rauhaa.
XIII.
Hän oli ajaa hurauttanut silkkimustilla kivilinnan eteen.
Hän oli luullut tulevansa kotiinsa, mutta koti oli paennut pois tämän uuden talon tieltä, joka oli hänelle ventovieras. Tämän tieltä oli "muistojen majakin" saanut siirtyä…
— Äiti, äiti, sitä sinun kumminkaan ei olisi pitänyt tehdä!
Tämän tieltä oli ihmistenkin pitänyt paeta, niiden, jotka olivat hänelle rakkaimmat, joita paitse hänellä ei tuntunut kotia olevankaan.
— Äiti, missä oli sinun sydämmesi?
Oli yö, mutta hän ei voinut nukkua.
Hän painoi polttavaa otsaansa kiviseinään. Hän tiesi nyt kaikki. Väinö asui maaseudulla erään leskirouvan luona, mutta hän ei ollut oikein terve. Toivoa hänestä kuitenkin oli. Hän teki työtä sielläkin ja hänen sairautensa ilmeni oikeastaan vain siinä, ettei hän mistään hinnasta tahtonut nähdä omaisiaan.