Selmaa hän tuskin tunsi entisestään. Eeva oli kysynyt häneltä taas, kuten kerran ennen:
— Eroittaako se meidät?
— Sitä en tiedä — oli hän vastannut — mutta sen tiedän, että se yhdistää minut kaikkeen siihen, mikä kärsii ja huokaa vapautusta.
Eeva ajatteli sitä vastausta valoisana kevätyönä valvoessaan siinä uudessa huoneessa, joka oli valmistettu hänen varalleen ja jossa häntä ympäröi mukavuus ja komeus, mutta jossa hän kuitenkaan ei tuntenut olevansa kotonaan.
Eikö hänkin sitten kärsinyt? Hän oli tahtonut kokonaan antautua jollekin, joka hänen mielestään oli ollut suurinta kaikesta ja joka oli sen arvoista, että sille ansaitsi antaa koko elämänsä.
Omituista kuinka vähiin se nyt tuntui hupenevan.
Ja hänen elämänsä, jonka piti olla niin ehyttä ihanteen palveluksessa — miksi tuntui se nyt näin rikkirevityltä?
Jos hän ei olisi lähtenytkään, kuinka toisin olisi kaikki!
Hän arvasi että hänen tähtensä muka tämä kivitalo oli noussut ylpeilemään entisen kodin perustuksille, karkoittaen kaiken runollisuuden mahtavuudellaan.
Hänen tähtensä silkkimustatkin tallissa korskuivat.