Häntä kiusasi sanomattomasti kaikki nää edistyspuuhat ja hän oli luullut huomanneensa, että ne olivat vastenmieliset hänen isälleenkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin tämä kivitalo olisi painanut isän hartioilla, jotka näyttivät käyneen kumarammiksi.
Ja kaikki oli hänen syynsä.
Hän istui ikkunansa ääressä, joka oli jokseenkin samalla kohdalla kuin hänen entisen huoneensa ikkuna. Tämä uusi oli vain paljoa leveämpi ja korkeampi. Hän katseli puutarhaan, joka sekin oli muuttanut muotoa. Uudistuspuuhat olivat sitäkin repineet ja raastaneet.
Se olikin kenties hyväksi. Entisillään olisi se säilyttänyt liian monta muistoa.
Hän katseli tätä uutta aivan kuin jotakin vierasta, joka ei liikuttanut häntä.
Mutta hänen mieltään ahdisti yhä enemmän, jota pitemmälle yön hetket kuluivat.
— Oliko sitten kaikki hänen syynsä? sekin että Väinö oli poissa?
Hän vapisi sen kysymyksen edessä, eikä se antanut hänelle rauhaa. Hän koetti paeta sitä, kutsua mieleensä muita ajatuksia, mutta se tuli itsepintaisesti yhä uudelleen.
Jos hän vain olisi ollut kotona, jos hän vain olisi pysytellyt hänen vierellään! Mutta hän oli ollut uskoton lupaukselleen.
Kuinka vähäpätöiseksi kävikään nyt kaikki se, mitä hän oli tavoitellut ja jonka tieltä kaikki muu oli saanut väistyä.