Oli kirkas aamu toukokuun lopulla. Rattaat toistensa perästä pyörivät kaupunkia kohti. Istuen kuormillaan hoputtivat maalaisukot hevosiaan juoksuun. Joku hyräili iloisesti ja heilutti tyytyväisenä ohjanmutkaa ilmassa, piti tehdä hyvät kaupat tavaroillaan torilla sinä aamuna. Hevoset hirnahtelivat, voipytyt hyppivät rattaissa ja maitokuskien kiiltävät astiat hölkkyivät runsauttaan tiukasti suljettujen kantten alla. Viimeisenä tulla tuuditteli hyllyvä heinäkuorma. Sen ajaja, veikeän näköinen nuori mies, ei näyttänyt pitävän kiirettä. Huoletonna loikoillen suullaan kuormallaan, rallatti hän lystikseen iloista säveltä ja kääntyi välistä välinpitämättömästi katsomaan rattaan pyörää, joka hankasi heinähäkin kapua.
— Niin kauniita neitiä! sanoi hän heilauttaen lippalakkiaan.
Hän ei malttanut olla hypähtämättä pystyyn katsellakseen taakseen. Siellä näkyi vain kaksi pitkää palmikkoa, toinen tumma, toinen vaalea, jotka valuivat hennoille vartaloille, ja tuulessa liehuvat hatunnauhat.
Käsityksin laskivat tytöt loivaa alamäkeä. He melkein juoksivat tai paremmin liitelivät kuin kevään keijukaiset. Elämänilon nelivaljakko vilisti halki kukkakenttäin ja he istuivat vaunuissa.
Eeva Aarnio painoi poskensa toverinsa tummaan ohimoon, likisti häntä vyötäisiltä ja kuiskasi:
— Ah, kuin on ihanata elää!
Selma katsahti taakseen. Siellä käveli hänen veljensä Väinö, katse maassa, pilvi otsalla.
— Lähtiessä niin iloinen ja taas tuo onneton synkkyys!
Tytöt katsahtivat totisina toisiinsa ja pysähtyivät odottamaan.
Kun Väinö saavutti heidät, tarttui Eeva häntä oikeaan käteen, Selma vasempaan ja niin sitä mentiin ritirinnan tuttua tietä.