— Kolminaisliiton tärkein jäsen jättäytyy jälkeen, torui Selma.
— Paha, paha poika, nuhteli Eeva, ja molemmat hemputtivat he häntä kädestä aikalailla, aivan kuin olisivat tahtoneet ravistaa pois jonkun pahan painajaisen, joka vaivasi heidän hyvää veljeään.
Eeva oli vasta pari päivää sitten palannut Helsingistä oltuaan vuoden musiikkiopistossa harjoittamassa lauluopinnoita. Ja kolminaisliiton piti heti lähteä tavanmukaiselle kevätretkelle.
Nämä kolme olivat aivan kuin sisaruksia, vaikka heitä luonnonjärjestyksen mukaan ei voinut sanoa kaukaisiksikaan sukulaisiksi. He olivat kaiken ikänsä asuneet samassa talossa, tahi paremmin: kaupunginlääkäri Sommer oli asunut kauppaneuvos Aarnion talossa, joka oli aivan kaupungin keskipisteessä, torin ja valtakadun kulmassa. Kun jalka ei vielä oikein kyennyt kantamaan, oli käsikkäin tallusteltu sileällä pihamaalla, oli piehtaroitu puutarhan suvivehreässä ja helteisinä kesäpäivinä nukuttu pitkät unet omenapuitten ja vaahterain varjossa. Ja sitten oli kasvettu suuriksi…
He olivat ennättäneet sillalle ja pysähtyivät aivan kuin yhteisestä päätöksestä. Äänettöminä nojasivat he kaidetta vastaan. Joki oli tulvillaan ja sen vesi vilisti pienissä pyörteissä ohi heinikkorantain hiljaa solisten mennessään. Pajupensas uneksi rannalla ja tuomi kastoi valkeata kukkaansa pyörteeseen.
— Mitä sinä ajattelet? kuiskasi Selma Eevalle, joka silmät suljettuina näytti tarkasti kuuntelevan jotain.
Eeva ei heti vastannut. Mutta kun he äänettöminä nousivat vaaranrinnettä, kaikui Selman äskeinen kysymys hänen korvissaan ja hän sanoi:
— Mitäkö ajattelen? minä ajattelen että olen kaukana täältä, en oikein tiedä missä. Mutta kaunista siellä on. Kuulen suuren kansanjoukon riemuitsevan ja innostuvan, ja sävelten siivillä nousen huimaavaan korkeuteen…
— Mutta sisimmässäni soipi kumma sävel. Se on tyyni ja koristelematon kuin joen kevätsolina kotilaaksossani. Ja sen vieraan maan loisto ja kunnia ja rikkaus ja maine käy mitättömäksi, kun kuuntelen sitä säveltä. Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta…
Eeva oli puhunut hiljaisella äänellä ja hitaasti aivan kuin hänen olisi siinä kertoessaan pitänyt nähdä ja tuntea kaikki, josta hän puhui. Hän käveli nojaten Selman käsivarteen ja silmät suljettuina ikäänkuin paremmin kuullakseen sisimpänsä ääntä. Leveälierinen hattu oli luisunut niskaan ja vaalea tukka laski laineina ohimoille ympäröiden korkeata otsaa. Piirteet, joita elähytti harvinainen henkevyys, olivat puhtaasti säännölliset. Puhuessa oli hänen kasvoillaan omituinen haaveksiva ilme, joka vilkkaasti vaihteli, niinkuin veretkin nousivat ja pakenivat hänen kasvoillaan.