— Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta — lausui hän uudelleen ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakaaksi ja päättäväiseksi.
Hetki oli omituisen juhlallinen. Tuntui siltä kuin tämä nuori, tuskin kahdeksantoista vuotias tyttö olisi seisonut elämänsä vaikeimman ongelman edessä ja että hänen juuri silloin täytyi ottaa ratkaiseva askel, joka määräisi koko hänen elämänsä suunnan ja vastaiset vaiheet.
Kun Eeva aukasi suuret, haaveilevat silmänsä, kohtasi hän Väinön katseen, ja tämä, joka tarkkaan oli seurannut jokaista hänen sanaansa ja vivahdusta hänen kasvoillaan ja äänessään, sanoi innostuneesti:
— Sinun ajatuksesi ovat kauniit!
Hän oli ollut sanomaisillaan:
— kauniit niinkuin sinä itsekkin — mutta hän huomasi ajoissa, että se olisi kuulunut joutavalta. Niin olisi joku univormuun puettu keikari voinut sanoa teeskentelevälle, tyhjänpäiväiselle tytönhuitukalle, mutta hän — Eevalle!
— Oliko sitäpaitse, — ajatteli hän, — kielessä sanaa, joka likimainkaan olisi voinut kuvata sitä ylevää kauneutta, joka oli Eevalle ominainen, sitä suloa, joka säteili koko hänen olennostaan ja loi hänen ympärilleen ihmeellisen tenhomaailman.
— Tai en oikeastaan voi sanoa että ne ovat ajatuksiani — sanoi Eeva — ne ovat paremminkin kuvia, jotka tietämättäni ja tahtomattani nousevat mieleeni, viipyvät hetken ja poistuvat taas — himmeitä harhakuvia, mutta välistä tuntuvat ne ihmeellisen todellisilta.
Selma kääntyi Väinöön ja kuiskasi salaperäisesti:
— Se on aavistus.