— Sisään — kuului sieltä iloinen ääni — ooh, sinäkö sieltä tulet, kuinka hauska! — He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja kävivät istumaan kahden puolen pyöreätä pöytää kumpikin nojatuoliinsa.
— Täälläpä tuntuu viileältä ja hyvältä, minun tuli oikein kuuma matkalla. Harvinaisen varhainen kesä tänä vuonna.
— Muutamat pelkäävät takatalvea — sanoi rouva Aarnio.
— Kas, enhän olisi tuntenutkaan Eevan huonetta, täällähän on kokonaan muutettu sitten viime käyntini.
— Eeva tahtoi näin, hän on saanut noudattaa omaa makuaan. Minä puolestani en tästä pidä, näyttää kolkolta ja autiolta. Vai kuinka sinun mielestäsi?
Rouva Heitman ei vastannut heti. Hänen tarkka silmänsä tähysti huoneen joka loukkoa. Seinät ja katto olivat kokonaan valkeat. Huonekalut olivat päällystetyt vaalean sinisellä. Siinä oli pianiino nuotteineen, toisessa peränurkassa oli kirjahylly, toisessa vanhanaikuinen piironki peilineen. Sohva ja tuolitkin olivat vanhaa tyyliä, niissä oli jotain arvokasta ja samalla omituinen kodikkaisuus. Sohvapöydällä oli ruukussa ryhmä valkeita narcisseja ja piironginpäällystä oli täynnä puoleksi kuihtuneita kukkavihkoja pienissä laseissaan. Muuten ei ollut ensinkään kaikkea sitä pienen tavaran paljoutta — viuhkoja, vaaseja, neulatyynyjä, stafliita y.m. — joka tavallisesti nuorten neitojen huoneihin painaa rihkamakaupan leiman. Kaikessa vaaleudessaan teki huone katsojaan vakavan vaikutuksen. Siinä ei ollut turhamaisuutta lainkaan, mutta siinä oli jotain läpikuultavaa ja kirkasta. Tuntui siltä kuin nuoren neitosen ajatukset olisivat leijailleet siellä utuisina ja täynnä nuoruudenunelmata.
— Oi, täällä on suloista, — sanoi rouva Heitman kuin itsekseen — ainoastaan Eevan huone voi olla tällainen!
Rouva Heitmannin suuriin, ruskeisiin silmiin oli tullut haaveellinen ilme. Hän nojasi kaunista päätään tuolin selkään ja vaipui mietteisiinsä. Nuoruudessaan oli häntä pidetty suurena kaunottarena ja hän oli vieläkin sangen kaunis, mutta hänen kasvonsa kuvastivat ilmeisesti väsymystä. Oliko se elämään kyllästystä. Oliko hän onneton avioliitossaan? Vai oliko hän ylipäänsä odottanut elämältä enemmän kuin se voi antaa? Arveltiin jos jotakin, mutta kukaan ei tiennyt varmasti mitään. Hän ei avannut sydäntään yhdellekään, häntä pidettiin umpimielisenä ja hieman ylpeänä ja hän seurusteli ani harvain kanssa koko kaupungissa.
— Hän on viehättävin tyttö, minkä minä olen nähnyt — sanoi hän.
— Kun et vaan luulisi liikoja — virkkoi rouva Aarnio nojatuolistaan, ja nauraa heläytti perään iloisesti. Hän istui siinä neule kädessä raittiina kuin elämä itse. Vartalo oli täyteläinen, kasvot pyöreähköt, hipiä hieno ja poskilla yhä vieläkin ruusun puna. Hän oli ollut aika sievä nuorena tyttönä ja häntä oli yleisesti kutsuttu hyväilynimellä "mesimarjan kukka." Hän katseli maailmaa raittiilla sinisilmillä, joissa ei ollut haaveellisuutta rahtuakaan.