— Ja tässä hän seurustelee taiteen hengetärten kanssa — jatkoi rouva Heitman äskeistä ajatustaan.
— No niitä teidän seurustelujanne — jota ei saa seurustelemaan edes naapurien kanssa.
— Että hän on Eevan äiti — ajatteli rouva Heitman ääneti katsellen ystävätään. He olivat olleet koulutovereita ja kasvinkumppaneita ja kaikki heidän nuoruutensa muistot olivat yhteiset. Mitään syvempää sympatiiaa ei ollut milloinkaan ollut heidän välillään, siksi he olivat liian erilaiset, mutta heidän luonteensa olivat kumminkin täydentäneet toisiaan ja he olivat vuosien kuluessa oppineet luottamaan toistensa ystävyyteen. Viime vuosina oli heidän välinsä vähän vieraantunut. Kullakin oli omat harrastuksensa, eikä jouduttu usein käymään toisissaan. Sitäpaitse oli kohtalon langat kutoutuneet kummallisesti heidän tielleen, ja oli ollut aika, jolloin rouva Heitman oli luullut, ettei hänellä milloinkaan olisi voimaa avata kauppaneuvos Aarnion ovia.
— Että hän on Eevan äiti — ajatteli hän vieläkin yhä ääneti katsellen ystävätään. Se oli kenties kumminkin tosi, mitä hän niin monasti, oli kuullut sanottavan — Alma Aarnio on yksinomaan käytännön ihminen. Hän itse ei ollut sitä ennen huomannut. Ihminen näkee useinkin nuoruuden aikaiset ystävänsä halki elämän ensi nuoruuden hohteessa. Nyt hän kaipasi hänessä henkisyyttä.
Mitä hän sitten vaati Eevan äidiltä? Eikö hän olisi kelvannut kaikkien perheenemäntien esikuvaksi? Puuhasihan hän varhaisesta aamuhetkestä iltaan myöhään uupumatta kotinsa hyväksi. Niin, sanottiinpa että hän se oikeastaan hoiti koko talon asiat, sillä kauppaneuvos Aarnio ei suinkaan ollut luotu asioitsijaksi. Rouvan ansiona yleinen mielipide siis myöskin piti talon yhä kasvavaa vaurastusta. Hän näytti olevan niitä onnen helmalapsia, joille kaikki onnistuu, joille kultaa sataa kuin taivaasta ja joille elämä on kuin silkkiä. Hän oli todellakin oivallinen talonemäntä.
— Mutta ymmärtääkö hän tytärtään? — ja rouva Heitman katseli häntä yhä, pitkään ja kysyvästi.
Häntä sanottiin myöskin kunnianhimoiseksi. Hänen kotinsa piti olla komein, hänen puutarhansa parhaiten hoidettu, hänen pitonsa loistavimmat koko kaupungissa. Eikä siinä kaikessa — sen hän nyt huomasi — kumminkaan ollut sitä hienostunutta makua, joka aateloi yksinkertaisimmankin kodin.
Rouva Heitman ei ollut ennen ajatellut näitä asioita kriitillisellä mielellä. Hän oli nähnyt ystävänsä ja kaiken, mikä koski häntä, nuoruudenmuistojen hohteessa. Mutta kun hän nyt katseli taappäin, muisteli menneitä aikoja ja niitä monia loistavia pitoja, joissa hänkin oli ollut tässä kodissa, johtui hänen mieleensä, että pikku Eeva hänen mielestään aina oli näyttänyt niin ihmeellisen vieraalta siinä ympäristössä, että hän oli ollut kuin arka linnunpoikanen, joka katseli ympärilleen suurin, rukoilevin silmin, aivan kuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi jokaiselta, että hän esiintyi puettuna kaiken maailman hetaleihin. Ja rouva Heitman muisti myöskin, että hän joskus mielessään oli verrannut Eevaa johonkin jaloon kasviin, joka oli istutettu sille sopimattomaan maaperään, jossa se kenties kuihtuisi. Mutta hän ei ollut selvittänyt itselleen, minkätähden se maaperä sitten olisi ollut sopimaton.
— Kuinka minä olisin onnellinen, jos minulla olisi sellainen tytär — sanoi hän.
— Sinä haaveilet Hanna — torui rouva Aarnio. Sitten lisäsi hän leikillisesti: