— Mitä niistä tytönhuitukoista, sinulla on poika. Jos minä saisin valita, ottaisin empimättä pojan.
— Pojistapa on niin vähän iloa äideilleen, kulkevat maat ja mantereet, ei saa nähdä vuosikausiin.
— Kylläpä ne tytötkin näkyvät voivan kulkea, ja kun vielä joutuvat naimisiin, menettää heidät kokonaan. Sellainen on maailman meno.
Rouva Heitman säpsähti vähän. Ei suinkaan hän voinut tarkoittaa, että Eeva pian joutuisi naimisiin. Ei, hänhän oli vielä niin nuori, Alma oli luonnollisesti puhunut vain ylimalkaan. Mutta hän alkoi kuitenkin hermostuneesti astua edestakaisin lattialla. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämmellään, mutta hänen oli vaikea päästä puheen alkuun. Niin, hän oli todellakin tänään tullut sinne puhuakseen Eevasta. Hän oli aikonut puhua avomielisesti kuin ystävän kanssa ainakin, mutta nyt se tuntui mahdottomalta. — Kun pääsisi alkuun! Hän pysähtyi katselemaan niitä puoleksi kuivettuneita kukkavihkoja Eevan peilin edessä, hän otti niitä käteensä, ne tuoksuivat vielä. Ne olivat Eevan matkakukkia, Helsingistä saatuja. Hän oli nähnyt ne hänen rinnassaan, kun hän astui maihin laivasta.
— Eeva on ennättänyt saada paljon ystäviä Helsingissä — sanoi hän.
— Ainahan nuoret ystävyydenliittoja solmivat. Heiltä se käy pikemmin kuin meiltä vanhemmilta. Eikä ne liitot kaikki taida olla niin pysyväistä laatua, mutta Eevalla on uskollinen sydän, minä pelkään liiankin uskollinen.
Taas sävähti rouva Heitman. Oliko hän todellakin solminut jotain liittoja Helsingissä? Ja jos olisi solminut, niin ei suinkaan niistä ainakaan voisi puhua monikossa. Mutta mitä tarkoitti hän sillä, että Eevalla olisi liian uskollinen sydän? — Kenties he perältäkin molemmat pelkäsivät samaa. Ei, nyt hänen täytyi rohkaista luontonsa ja puhua suunsa puhtaaksi. Sydänalassa tuntui vain niin oudolta, aivan kuin jokin siellä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka lähellä se asia kuitenkin oli hänen sydäntään! — Nyt, nyt oli otollinen hetki! Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa päistikkaa sukeltaakseen itse polttopisteeseen, tokasi rouva Aarnio:
— Huomasitko sinä äsken minun uusia salinvarjostimiani?
Ei, niitä hän todellakaan ei ollut huomannut.
— No, sinä vasta olet se ainainen haaveilija, ei se kuule, eikä näe.
Olisipa luullut niitten pistävän silmään.