— Annas kun ravistan pois liiallisen haaveellisuutesi kuten muinoinkin! — Ja rouva Aarnio pyöräytti reippaasti vierastaan vyötäisiltä ympäriinsä lattialla.
— Nyt vien sinut katsomaan niitä.
— Eivätkö ne ole kauniit? Ne on uusinta mallia, suorastaan
Pariisista tuodut, koko Suomessa ei mahda olla sellaisia.
Ja emäntä kierrätteli vierastaan käsipuolesta ympäri koko salin. Aina siellä oli jotakin uutta katsottavaa jossain sopessa.
— Kas, tässä on Eevan uusin valokuva, onko se onnistunut? — Hän antoi rouva Heitmannille käteen kauniin stafliin, jossa oli Eevan muotokuva kabinetti suuruutta.
Kuinka hän oli kaunis siinä yksinkertaisessa puvussaan, pitkä palmikko riipuksissa rinnalla ja vuokko napinreijässä! Mikä omituinen sekoitus lasta ja täysikasvuista neitoa. Näytti siltä kuin hän olisi katsellut tai kuunnellut jotain kaunista. Ja taas siinä vilahti sama arka linnunpoikanen, joka suurin, rukoilevin silmin pyysi anteeksi, että hän esiintyi näin loistavassa ympäristössä.
Rouva Heitmannin täytyi tehdä emännän kanssa pieni kiertomatka ympäri koko talon. Ruokasalissa he istuutuivat kahvipöydän ääreen. Se oli todellakin hauska huone, sisustettu suomalaiseen kuosiin. Huonekalut olivat suomalaista mallia, suomalaiset koristekankaat peittivät seiniä, suomalaiset matot lattiata. Siellä riippui oikein supisuomalainen eväskonttikin seinällä kuin kotonaan ainakin ja hyllyllä sen yläpuolella oli oluthaarikka hörössä korvin.
— Tämä on isän ja Eevan aistin mukaista — selitti rouva Aarnio.
— Isällä ja Eevalla on hyvä aisti — sai hän vastaukseksi.
— Niin, minäkin jo olen alkanut tottua tähän, vaikka se ensin tuntui oudolta. Mutta katsos tätä näköalaa, se se vasta jotain maksaa!