— Annas kun minäkin katson pitkäsiimalla — pyysi rouva Heitman — ah, sehän on suuri kuin vuori, ja sekö on täynnä sokeria!
— Se niin, ja hyvää se onkin, parasta Stettiniläistä.
— Niinkö kaukaa sitä tuodaan?
— Niin kaukaa, ulkomaalainen on taas tätänykyä huokeampaa kuin kotimainen. On sitä siinä monen mummon kupposeen.
Rouva Aarnio teki sitten seikkaperäisesti selkoa syistä sokerin hinnan nousuun ja laskuun sekä kotona että ulkomailla. Ja lopuksi luetteli hän kaikki ne sekä kaupunki- että maalaiskauppiaat, jotka ottivat sokerinsa heiltä, ja laskipa vielä ihan pennilleen paljonko he tavallisesti saivat voittoa kilolta.
— Sinä olet asioimisnero, kerrassaan nero! — huudahti rouva Heitman, mutta hän ei ollut kuullut puoliakaan rouva Aarnion jutuista, hän näytti olevan pelkkänä silmänä.
Hitaasti kuljetti hän kiikaria edestakaisin, mutta hän ei katsellut jauhokulia, ei sokeritoppia eikä puuhailevia työmiehiä. Hänen silmänsä seurasivat sitä kookasta miestä, joka rauhallisin askelin mittasi laivasiltaa päästä päähän. Nyt hän ottaa muistikirjan povitaskustaan. Hän pysähtyy kirjoittamaan. Tavaroitaanko hän laskee ja suuria voittojaan? —
Hän sai niin selvänä eteensä ne kasvot, jotka kerran, nuoruudenpäivinä olivat kuvastaneet pelkkää ihanteellisuutta. Olikohan siitä jälellä vähääkään. Eikö hän jo ollut hukannut itseään siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin? Hän ei jaksanut ajatella sitä ajatusta loppuun asti.
Kuinka kirkas se otsa oli ollut, kuinka katse syvä! Siihen aikaan oli hänen henkensä asunut aatteitten maassa, hänen, joka nyt rauhallisin askelin mittasi laivasiltaa, ja hän oli päättänyt pyhittää elämänsä tieteen palvelukseen. Mutta hänet oli uhrattu tai paremmin: hän oli uhrannut itsensä. Hän ei ollut jaksanut vastustaa äidin kyyneleitä, hänen oli pitänyt pelastaa perhe vauriotilasta. Hän oli naimisliiton mukana saanut sievän omaisuuden ja nousemassa olevan liikkeen haltuunsa ja hänestä oli tullut kauppamies.
Hän katseli tarkasti niitä kasvoja. Missä oli nyt niitten entinen ihanteellisuus, niitten nuoruudenpäiväin henkevyys? Oliko sitä olemassakaan? Kenties piili se kumminkin jossain siellä silmäluomien alla tai varjossa tuuhean poskiparran, vai oliko se ehkä sukeltanut niihin syviin vakoihin, jotka aika oli uurtanut molemmin puolin suupieliä. Oi, jos se entinen nuorukainen olisi hetkeksi vain astunut esiin sieltä naamarin takaa, näyttäytynyt edes vilahdukselta, kun hän vain olisi tiennyt sen elävän, vaikka se sitten taas olisikin ainiaaksi pukeutunut mahtavan kauppaneuvoksen naamariin!