Hän pysähtyy taas tekemään muistiinpanoja. — Tavaroitaanko hän laskee ja suuria voittojaan? Katselijan sydäntä alkaa kouristaa. —
Siellä käy myräkkä laivasillalla. Sokerilastia puretaan, miehet häärii, rattaat jyrrää. Mutta hän, joka rauhallisin askelin mittaa laivalaituria, tietääkö hän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu? Tuskin vain.
Nyt vasta kiikarilla katsojan silmät alkaa auveta. "Minun mieheni on hiukan epäkäytännöllinen" — niin hän todellakin näkyy olevan. Kuinka väärin hän oli arvostellut häntä. Ilmaisivatko ne kasvot sitten halpaa voitonpyyntiä? Ken tiesi kuinka siintävän kuulakka se aatteen maailma oli, jossa hänen henkensä liiteli sokerikuormain jyristessä siitä ohitse.
— Näkyykö siellä meidän ukkoa? — kysyi rouva Aarnio punakkana emännänpuuhista — päivällinen olisi valmis.
— Taisi se kävellä siellä.
— Taisiko vain, etkö sinä tarkemmin nähnyt, vaikka niin kauvan siinä tähystelit. Te olette molemmat juuri yhtä maata, ei sekään kuule eikä näe. Mihinkähän te joutuisitte, jos olisitte maailmassa sattuneet pariskunnaksi? nauroi rouva Aarnio.
— Eipä niitä satuteta yhteen niin sopimattomia — vastasi vieras hämillään.
— Kah, kosteathan tämän on lasit, eihän tällä näekkään. Ethän vain ole itkenyt?
Hän katsoi rouva Heitmannia tutkivasti silmiin. Tämä tuli yhä enemmän hämilleen.
— Katselin kenties liian kauvan, rasitin ehkä silmiäni.