— Hanna, rakas ystävä, oletko pahoillasi? Olenko loukannut sinua? Enhän minä mitään pahaa tarkoita, muuten vain lasken leikkiä siitä ainaisesta haaveellisuudesta. Tiedänhän hyvin etteivät kaikki ihmiset voi olla saman kaavan mukaan tehtyjä ja johan tämä maailma hukkuisi pelkkään aineellisuuteen, jos kaikki olisivat yhtä proosallisia kuin esimerkiksi minä. Päin vastoin minä melkein ihailen sitä ominaisuutta muissa. Sehän minun muinen sai ukkoonikin ihastumaan. Ja mitä sinuun tulee, niin tiedänhän oivallisesti hoitavasi taloutesi…
— Rauhoitu, rakas ystävä — keskeytti hänet rouva Heitman — minäkö olisin loukkaantunut sinuun, ja mistä syystä? — hui hai!
Rouvat olivat jo ehtineet vilkkaaseen keskusteluun kasvien hoidosta — se asia heitä ainakin huvitti molempia yhtä paljon — kun kauppaneuvos astui sisään.
— Ooh, niin harvinainen vieras, mustaan puuhun pilkka!
Rouva Heitman hymyili vain vastaukseksi. Hän katsahti tulijaan kysyvästi — oliko hän jo ennättänyt vetää naamarin silmilleen?
— Etpä arvaa, Kaarlo, mitä me täällä olemme tehneet. Me olemme leikitelleet koulua. Minä olen, näet, selittänyt Hannalle kauppataidon salaisuuksia ja hän on ollut erittäin harras oppilas. Asian käytännöllistä puolta olemme saaneet tutkia laivasillalta, jota vuoron perään olemme tähystelleet, niin että silmät ovat olleet jäädä kiikariin.
— No, sitten olette nähneet siellä minutkin — sanoi Aarnio.
— Niin, me näimme teidät ja te olitte unohtaneet vetää naamarin kasvoillenne — vastasi rouva Heitman.
Mitä hän olikaan sanonut? Hän säikähti omaa ääntään, se oli soinut niin oudosti. Ja oliko häntä edes ymmärretty oikein. Seurasi hiljaisuus eikä hän pitkään aikaan uskaltanut katsahtaa Aarnioon.
Oli jo istuttu pöytään. Rouva Heitmannin katse kierteli seinäkoristeissa. Hetki oli kiusallinen. Silloin kuuli hän kauppaneuvoksen tyynen äänen, niin, siinä oli hellyyttä hänen äänessään, kun hän sanoi rouvalleen: