— Ja kieltämättä on hän kuitenkin lahjakas — puolusteli rouva Heitman — hänestähän odotettiin niin paljon, luultiin hänen kuolevan vähintäin professorina yliopistossa. Ja etevänä tiedemiehenä häntä kai vieläkin pidetään. Hänen on vain vähän vaikea suoriutua käytännöllisessä elämässä, niinkuin monen muun. Suuret surut ovat sitäpaitse kenties tehneet miehen hiukan hajamieliseksi.
— Minä yhdyn täydellisesti viimeiseen puhujaan — vakuutti Aarnio — hyvä mies ja nerokas, tunnen hänet hyvin ylioppilasajoiltani. Ikävä vain että hän muutamain erhetysten tähden todellakin näkyy menettäneen yleisön luottamuksen. Eihän lääkärikään ole muu kuin ihminen. Sääli on lapsia.
— Säälipä kyllä — sanoi rouva Aarnio — pojasta nyt ainakaan ei mitään tule. Tässä hän on kuleksinut tyhjäntoimittajana koko pitkän talven pää kallellaan, kolmannella kymmenellä oleva mies. Ei puhu, ei pukahda, mitä hautonee mielessään.
— Ikävintä oli ettei hän mennyt uusimaan ylioppilaskirjoitusta keväällä — tuumi kauppaneuvos — sillä nyt häneltä ainakin on tie suljettu virkamieheksi pääsyyn ja pojan uppiniskaisuus on syynä siihen, että välit isän kanssa nyt on kokonaan rikotut.
— Niin, mutta hänpä kuuluukin aikovan taiteilijaksi — sanoi rouva
Aarnio hiukan ivallisesti.
— Hm, senkin asian laita on vähän niin ja näin — virkkoi Aarnio. Kun Väinö hylättiin ylioppilaskirjoituksissa, oli isä heti kiivaudessaan polttanut maalauskojeet, hän piti niitä syynä siihen, että tutkinto kävi huonosti. Eikä hän kuulu tahtovan tietää mitään koko taiteen harrastuksesta.
— Minun mielestäni se ei ole oikea menettelytapa — puolusteli rouva Heitman — jokaisen pitäisi saada seurata luonnollista taipumustaan, ja minä uskon todellakin, että Väinöllä on taitelijalahjoja. Jo piennä poikana jälitteli hän luontoa niin, että sitä täytyi ihmetellä. Ja muotokuvia hän oli ihan mestari tekemään, niinkuin hyvin tiedätte. Otti kuvan ihmisestä, joka kulki katua hänen ikkunansa ohitse, kuin valokuvauskoneella vain. Entäs kumppaneista ja opettajista koulussa, ei sellaiset synny ilman luontoperäistä taipumusta.
— Sangen ihmeellistä muuten on — jatkoi Aarnio — että hänen tutkintonsa kalpaten kävi. Hän oli aina ollut luokkansa parhaimpia, lahjakas ja ahkera myöskin.
— Hyvä ystävä, puhukaamme nyt suoraan kerrankin — sanoi rouva Aarnio koko kaupunkihan sen tietää, minkätähden Väinön tutkinto niin kävi: hyvin yksinkertaisesti sentähden, että hän juuri polttavimman matemaattisen koetteen aikana sattui saamaan sen onnettoman kohtauksen, joka häntä välistä tapaa. Ja sanottakoon sitä millä kauniilla nimellä tahansa, niin tosiasia kuitenkin on ja sinä pysyy, että hän silloin kokonaan menettää ajatuskykynsä.
— Hänen kohtalonsa on todellakin kova — sanoi rouva Heitman ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin — muistelen kuulleeni, että hän pienenä olisi pahasti säikähtänyt tai jotain sellaista.