— Ties sen — sanoi rouva Aarnio — heikkohermoinen hän aina on ollut niinkuin äitinsäkin, joka nuorena kuolikin.
— On olemassa niin paljon salaperäistä, jota emme voi selittää — sanoi Hanna — näyttää joskus siltä, kuin luonnon oikku olisi määrääjänä ja se tekee mielen toivottomaksi. Hän sattui vaan saamaan heikomman ruumiin ja hänen asemansa tässä taistelussa voipi käydä tukalaksi.
— Lapsi raukat ovat tässä kasvaneet melkein kuin meidän perheessä — jatkoi rouva Aarnio — olen rakastanut heitä milten yhtä paljon, kuin jos olisivat olleet omiani, kun ovat olleet niin orpoja.
— Mutta tänäpäivänä sinä puhut katkerasti — sanoi kauppaneuvos totisesti.
— Jos puhun katkerasti, niin on minulla siihen omat syyni.
He nousivat pois pöydästä ja kävivät saliin. Mieliala oli käynyt raskaaksi eikä keskustelu tahtonut sujua. Kauppaneuvos asteli sikari hampaissa edestakaisin brysselimattoa pitkin ja pysähtyi ikkunan alle.
— Siellä hän nyt kävelee — sanoi hän. Molemmat rouvat tulivat ikkunaan. Siellä alhaalla asteli tohtori Sommer puutarhankäytävätä vasta lehteen puhjenneitten vaahterain alla. Hänellä oli yllään pitkä aamutakki vehreästä verasta, kaulus ja vyö olivat punaiset, samaten pyöreä lakki, joka peitti päälakea. Jalassa oli hänellä tohvelit.
— Tämä sama puku on hänellä ollut jo monta herran vuotta — kertoi rouva Aarnio — kumma että kestääkin. Tohveleita vain joskus uusitaan. Ja tässä puvussa hän usein ottaa vastaan potilaansakin, varsinkin niinä päivinä, jolloin hän on "tieteillyt" niinkuin esimerkiksi tänäin. Hän on taas kaiken päivää keitellyt kemiallisia liuvoksiaan, on saanut tässä vain pitää sekä ikkunoitaan että oviaan suljettuina, ettei tukahuttava kaasu heidän puoleltaan pääsisi sisään. Minä olisin sangen iloinen sinä päivänä, jolloin hän muuttaisi meidän talosta, ja iloinen monestakin syystä.
Rouva Aarnio oli pannut erityisen painon viimeisille sanoilleen, ja koko viimeisen lauseen oli hän kuiskannut rouva Heitmannin korvaan, sillä hän ei tahtonut että miehensä tietäisi hänen ajatustaan ainakaan vielä.
Rouva Heitman katseli tarkasti vaeltavaa tiedemiestä. Hän oli todellakin hauskan näköinen punaisessa lakissaan. Olisiko tavallisella, jokapäiväisellä miehellä ollut rohkeutta esiintyä tuossa puvussa? Tukka oli pikimusta, samaten viikset ja poskiparta, kasvojen muoto jalo, nenä korkea, silmät kuin yö. Rouva Heitman teki sen huomion, että hän oli harvinaisen kaunis mies ja että Väinö oli ilmeinen isänsä kuva.